Kukapa ei rakastaisi Batmania, tuota yön synkkiin varjoihin kääriytyvää goottilaista höpönassua! Itse asiassa tunsin hänet nuorempana nimellä Lepakkomies, kun sankareiden nimet vuonna nauris ja nuija vielä suomennettiin.

Pitkän linjan miehenä Batman on ehtinyt seikkailla kymmenissä videopeleissä aina moisten keksimisestä lähtien. Kirjavaan joukkoon mahtuu luonnollisesti sekä hyviä että huonoja tuotoksia, mutta yleensä tämän kaltaiset rahastukset kannattaa jättää suosiolla syrjään.

Karkeasti pelkistäen videopelit jakautuvat kahteen kategoriaan: osa suunnitellaan suoraan peleiksi, osa syntyy jonkun muun ilmiön oheistuotteeksi. Jälkimmäisiä kutsutaan halveksien lisenssipeleiksi, ja ne ovat huonon maineensa moneen kertaan ansainneet.

Lisenssipelien pahin ongelma on aikataulu. Kun elokuva tulee vaikkapa kesällä markkinoille, kylkiäisen pitää olla ulkona samaan aikaan. Siinä missä oikeita pelejä viilataan vuosia, oheistuotteissa on usein hätäilyn maku. Huono pelattavuus, mielikuvituksettomat tasot ja kiireestä johtuvat virheet tappavat helposti kaiken ilon.

Toinen syy on suoranainen laiskuus. Kun peli myydään kuuluisalla nimellä, ei laatuun tarvitse turhaan panostaa.

Aina välillä joku lisenssipeli nousee kuitenkin massasta ja osoittaa, ettei oheistuotteiden kehnous ole kiveen kirjoitettu. Onnekkaasti juuri Batman on saanut viime aikoina nauttia arvoisestaan kohtelusta.
 

PETRI HILTUSEN BATMAN-PELIEN KATSAUS JATKUU PAINETUSSA LEHDESSÄ.