The Dark Knight Rises
- Yön ritarin paluu
Christopher Nolanin Batman-trilogia jäänee historiaan sekä yhtenä kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista supersankarifilmeistä että äärimmäisen näkemyksellisenä toimintaelokuvasarjana. Trilogian päättävä Yön Ritarin paluu on ongelmallinen mutta poikkeuksellisen korkealle kurottava Hollywood-tuotos.
Elokuvan käynnistyessä lepakkomies on viettänyt vuosia erakkona. Sankari on onnistunut tehtävässään, tavallaan. Rikos ja korruptio eivät enää vaivaa Gothamia, mutta voitosta on maksettu kova hinta.
Batman on henkisesti ja fyysisesti raunio, jonka ystävät ja liittolaiset ovat joko kuolleet tai kantavat musertavan raskaita salaisuuksia. Vasta Bruce Waynen kartanoon tunkeutuva ambivalentti kissavaras Selina Kyle ja koko länsimaisen yhteiskunnan symbolista tuhoa hautova superterroristi Bane saavat Waynen houkuteltua takaisin lepakkopanssariinsa.
Nolanin Batman-filmit ovat peilejä 2000-luvun Yhdysvaltoja vaivaavista peloista. Yhdessä niistä muodostuu looginen kokonaiskuva terrorismin ja asymmetrisen sodan etenemisestä. Batman Begins (TV 3/05) kuvasi yksittäistä terrori-iskua jopa niin pedantisti, että Batmanin mentori oli vain löyhästi naamioitu ninjaversio Osama bin Ladenista. Yön Ritarissa (3/08) nähtiin kehityksen seuraava askel, yhteiskuntajärjestyksen häirintä Jokerin halvauttaessa kaupungin virastot, poliisin ja median.
Yön Ritarin paluussa on vuorossa terrorin lopullinen päämäärä: vallankumous ja vanhojen valtarakenteiden syrjäyttäminen. Entiset hallitsijat ajetaan kodeistaan ja hirtetään. Kapina syö kuitenkin lapsensa, kun väkivaltainen fundamentalismi alistaa mielivaltaisesti Gothamin kansalaisia.
Elokuvan tarina on herättänyt poliittisia tulkintoja, jotka eivät kaikki osu nappiin. Monet ovat nähneet Yön Ritarin paluussa kritiikkiä Occupy-liikettä vastaan, toiset taas satiiria Teekutsuliikkeestä tai analyysiä arabikevään tapahtumista. Elokuva on kuitenkin liian ylimalkainen ollakseen yhteen tiettyyn aatteeseen kohdistettu piikki. Jos sillä on viesti, se on tämä: valta, oli sitten harvojen ja valittujen tai entisten alistettujen käsissä, korruptoi aina.
Jopa itse Batman näyttäytyy elokuvassa kyseenalaisena hahmona, jonka saavutukset jäävät lopulta vähäisiksi. Nolanin nihilistisessä maailmankatsomuksessa kaikilla on synkkiä salaisuuksia, ylväätkin aatteet ovat korruptoitavissa ja mädät rakenteet korvataan julmalla sorrolla.
Nolan on päässyt siitä merkilliseen asemaan, että hän on saanut tehdä tismalleen haluamansa kaltaisen elokuvan ikonisesta sarjakuvahahmosta. Hänen tapauksessaan tämä tarkoittaa kaupunkimaisemilla hekumointia - sekä niiden räjäyttelyä kaikin mahdollisin keinoin. Musiikista vastaava Hans Zimmer on puolestaan vääntänyt nupit kaakkoon ja hukuttaa filmin eeppiseen äänimattoon. Tarinaa työstänyt David Goyer antautuu omalta osaltaan suosimalleen literalismille: elokuvan englanninkielisen nimen mukaisesti tarinassa noustaan eri tavoin, välillä tuskallisenkin kirjaimellisesti.
Nolan pusertaa näyttelijöistä kiitettävästi mehuja. Christian Bale maalaa uskottavan kuvan kaiken menettäneestä sankarista, ja Anne Hathawayn Kissanainen tuo naisellista tasapainoa muuten testosteronia uhkuvaan eepokseen. Tom Hardylla on epäkiitollinen rooli pääpahiksena Heath Ledgerin ikimuistoisen Jokerin jälkeen. Naamarinsa takaa näyttelevä herra tekee Banesta kuitenkin ihastuttavan teatraalisen ja fyysisen mestaririkollisen. Kun Bane paljastaa - ja toteuttaa! - suuruudenhullun suunnitelmansa, voi kangasta vain tuijottaa monttu ihastuksesta auki. Vaikka Nolan tekeekin kliinisiä filmejä, tuntuu hän inspiroivan näyttelijöitään.
Käsikirjoituksen teemat - vallankäytön dynamiikka ja sankarin matkan päämäärän tutkiminen - ovat esillä niin voimallisesti, että ne syövät tarinan arkijärjen paikka paikoin kokonaan. Logiikka on täysin toisarvoista ja asioita tapahtuu vain sen takia, että ne korostavat Yön ritarin paluun tematiikkaa.
Eräällä tavalla Batman siirtyykin Nolanin trilogian päätöksessä alkujaksojen realismia tavoittelevasta maailmasta pää edellä sarjakuvaelokuvaoopperaan. Järjestä viis, kunhan musiikki pauhaa, lavasteet räjähtävät ja hahmot tempoilevat elämää suurempien tunteidensa kanssa.
Kaiken kaikkiaan Yön Ritarin paluu on syvästi viallinen, hetkittäin mestarillinen työ. Ongelmistaan huolimatta se nivoo niin tarinallisesti kuin temaattisesti yhteen Nolanin Batman-trilogian. Monet toimintafilmit palvelevat ainoastaan lyhytnäköisesti katsojien tarvetta todistaa spektaakkelia. Toimintaelokuvarakenteestaan huolimatta Yön Ritarin paluu tarjoilee paitsi mieleen jääviä maailmanlopun näkyjä myös olennaisia kysymyksiä vallan ja sankaruuden luonteesta. Yksikään toinen supersankarifilmi tai -filmikokonaisuus ei pääse lähellekään Nolanin trilogian eheää visiota.
Otto Sinisalo
ELOKUVA-ARVOSTELUT JATKUVAT PAINETUSSA LEHDESSÄ.
Mukana The Amazing Spider-Man, Total Recall, Abraham Lincoln: Vampire Hunter ja ParaNorman