”One is always considered mad when one perfects something that others cannot grasp.” -Ed Wood
Mitä yhteistä on nimillä David Lynch, Terry Gilliam, John McTiernan, Richard Stanley ja Paul Verhoeven? Aivan, he ovat kaikki miehiä. Mutta jokainen on myös ollut ohjaamassa ison luokan scifi- tai fantasiaelokuvaa, josta on tullut totaalinen floppi.
Tässä artikkelissa tarkastellaan genre-elokuvia, joihin on syydetty tuhottomat määrät rahaa ja villejä visioita, mutta joista yleisö ei olisi voinut vähempää välittää. Joidenkin syntyhistoria on kiinnostavampi kuin lopputulos, toisissa tapauksissa taas elokuvan teossa on tuskin mitään ihmeellistä, mutta valmis tuotos on totaalisen käsittämätön. Osa on sittemmin osoittautunut jopa varteenotettaviksi elokuviksi, osa taas…
Mutta mikä tekee hitin ja mikä flopin? Moni menestystarina olisi voinut helposti romahtaa rähmälleen. Esimerkiksi Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 (1964) on periaatteessa priimamateriaalia kaikinpuoliseen epäonnistumiseen. Elokuvassa on apinoilla toteutettu johdanto. Minuuttitolkulla tähtien seassa klassisen musiikin tahtiin kelluvia avaruusaluksia. Ihmiskunnan kehitys pelkillä kiitävillä väreillä kuvattuna psykedeliajaksona… Tämähän on kuin Al Bradleyn elokuva! Mutta ei, Kubrick pitää kokonaisuuden kasassa, ja hippien lisääntynyt määrä mahdollisti myös taloudellisen menestyksen - jointit vain sauhusivat näytöksissä.
John Boormanin Zardoz (1974) ei puolestaan paljon tienannut, ja on yhä monille varsinainen naurettavuuden monumentti. Jo Sean Conneryn punainen stripparivaippa-asu tekee leffasta suurimmalle osalle ihmisistä täysin käsittämättömän. Heidän silmissään filmin ylitsevuotavan älyllinen ja idearikas sisältö muuttuu tekotaiteellisuudeksi. Zardozin törmäyspintaa 1970-luvun design-överiyden ja konseptuaalisen tavoitteellisuuden välillä kuvastaa hyvin Boormanin dvd-kommenttiraita, jossa ohjaaja-käsikirjoittaja vuoroin pohtii ylisuurta kunnianhimoaan ja vuoroin irlantilaisten naisekstrojen vastahakoisuutta paljastaa rintojaan.
Katastrofeissa onkin usein kyse siitä, milloin nerous muuttuu hulluudeksi. Milloin visiosta tulee tärkeämpi kuin kaikki muu - sen kaiken muun hinnalla? Ja onko tuo visio alun alkaenkaan varteenotettava vaiko pelkästään tyhmä?
ILJA RAUTSIN MUIKEA ARTIKKELI PÄÄSEE KUNNOLLA KÄYNTIIN TÄHTIVAELTAJA 3/08:n SIVUILLA!
MUTTA TIESITKÖ TÄTÄ:
- Michael Ciminon Oscar-haavi Kauriinmetsästäjän (1975) jälkihuumassa työstämä uusiowestern Heaven´s Gate (1980) käytännössä päätti yhden aikakauden Hollywoodissa ”todistamalla” studiopomoille, ettei ohjaajille kannata antaa liikaa valtaa.
- Dyynin (1984) kautta David Lynch tapasi ensi kertaa pääosaan värväämänsä Kyle Maclachlanin, josta tuli sittemmin melkein ohjaajan elokuvallinen alter ego.
- Dyynin Alan Smithee -versio käynnistyy usean minuutin prologijaksolla, jossa selostetaan galaksin tilannetta ja sukujen riitoja samalla kun katsoja saa töllöttää kauniita maalauksia.
- George Lucas kuulemma itki onnesta nähtyään Jurassic Parkin (1993) ja alkoi hautoa uutta trilogiaa sodasta tähtien seassa.
- Nyttemmin Tohtori Moreaun saaresta (1996) on, ironista kyllä, julkaistu myös ”ohjaajan versio”, eli neljä minuuttia pidempi tapaus John Frankenheimerin visiosta.
- Moreau-dvd:ltä löytyy lyhyt dokumentintapainen, jossa selvästi pilvessä fiilistelevä Val Kilmer virnuilee laiskasti aurinkolasien takaa ja selittää, miten hienoa on olla mukana elokuvassa.
- Saadakseen näyttelijät suostumaan Starship Troopersin (1997) yhteissuihkukohtaukseen, Paul Verhoeven riisui itsensä alasti kuvauksissa.
- Elie Samahan mukaan häntä pidettiin hulluna tai jälkeenjääneenä, koska hän osallistui Taistelukenttä Maan (2000) tekemiseen. Mies kuitenkin uskoi näyttävänsä kaikille epäilijöille, sillä hän oli varma, että elokuvasta tulisi hitti.
- Ihmemaa Oz (1939) floppasi ensi kertaa teattereihin saapuessaan. Onko Taistelukenttä Maa siis tulevaisuuden klassikko?