Kun Christopher Priestin viimeisin romaani, The Separation ilmestyi vuonna 2002, kustantaja tuntui tekevän kaikkensa, ettei kukaan lukisi kirjaa. Ensipainos ei tullut normaaliin tapaan kovakantisena, vaan pokkarina, ja itseään kunnioittavat lehdethän eivät Britanniassa pokkareita pahemmin arvostele. Simon & Schusterin alainen Scribner ei myöskään uhrannut kirjan mainostamiseen rahaa. Lisäksi takakansiteksti yritti epätoivoisesti esittää The Separationin uudentyylisenä sotakirjana, vaikka teos onkin vaihtoehtohistoriana selvää scifiä.
Kaikesta huolimatta romaanin ensipainos ostettiin nopeasti loppuun - se ei tosin ollut kovin suuri. Vuonna 2003 The Separation sai sitten osakseen brittiläisten sf-palkintojen tuplajättipotin, kun se voitti sekä BSFA- että Arthur C. Clarke -palkinnot. Menestyksestä huolimatta kustantaja oli vastahakoinen ottamaan kirjasta uutta painosta.
Missä siis vika? Kenties Priest on nykyajan scifi-lukijoille - tai ainakin kustantajille - liian taiteellinen kirjailija. Hänen tarinansa käsittelevät usein sellaisia painavia teemoja kuten identiteetti, tajunnan vajavaisuus, seksuaalinen väkivalta ja ihmisen vastuu tekojensa laajemmista seurauksista. Toisaalta teosten scifi-ideat oletettavasti karkottavat konservatiiviset kirjallisuuden harrastajat paikalta alta aikayksikön.
Jotkut kriitikot ovat olleet havaitsevinaan, että Priest on viimeisimmissä romaaneissaan siirtynyt kohti kirjallisuuden keskitietä, J.G. Ballardin tapaan. Priest itse kiistää tämän jyrkästi. Hänen mielestään science fiction on vain yleisesti kaupallistunut ja tyhmistynyt. Esim. Star Trek -pokkareihin verrattuna tyypillinen Christopher Priest -romaani onkin totaalista taidekirjallisuutta. Aikaisemmilla vuosikymmenillä kauppojen scifi-hyllyillä oli enemmänkin suoraan Priestin teoksiin verrattavissa olevaa tavaraa, mutta nyt tilanne on aivan toinen.
Priest käyttää kieltä tarkasti, jopa kuivan arkipäiväisesti. Tekstin kuvailemat asiat ovat yleensä niin runollisen omituisia, että pettävän koristelematon kieli onkin tarpeen, jotta niistä tulee uskottavia.
Surrealistinen aloitus
Vuonna 1943 syntynyt Christopher Priest sai ensimmäiset scifi-novellinsa julkaistuksi alan lehdissä jo 1960-luvulla, kun hän työskenteli vielä kirjanpitäjänä. Esikoisromaanin kirjoittamisen myötä hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi. Tähän rohkeaan siirtoon vaikutti osaltaan ällistyttävän halvan vuokra-asunnon löytyminen Koillis-Lontoosta. Vuokran pystyi hoitamaan vaatimattomillakin tuloilla.
Indoctrinaire ei ollut välitön menestys ilmestyessään vuonna 1970. Sen rakenne on hieman ongelmallinen, koska kertomuksen alun ahdistavat, surrealistiset näyt selitetään hyvissä ajoin ennen kirjan loppua.
Romaanin alkupuoli pitää kuitenkin lukijan onnistuneesti samassa sekavuuden tilassa, johon päähenkilö, tohtori Elias Wentik, joutuu lähtiessään suorittamaan salaista tehtävää Brasilian sademetsiin. Tiettömien taipaleiden takana on alue nimeltään PanaIto. Siellä metsä katkeaa kuin veitsellä leikaten, eikä kukaan metsänreunasta alkavalle ruohoaavikolle astuva pääse samaa tietä takaisin. Metsä ja koko muu maailma sijaitsevat vuodessa 1979, mutta Panaltossa on vuosi 2189.
Wentikin matkakumppanit vaikuttavat univormujensa perusteella sotilailta. Heidän käytöksensä kuitenkin muuttuu omituiseksi erityisesti sen jälkeen, kun ryhmä on asettautunut ruohokentän ainoaan, vankilalta vaikuttavaan rakennukseen. Wentikiä pidetään sellissä, jossa silmiä seuraava säde vaikeuttaa nukkumista. Häntä kuulustellaan pöydän ääressä, jonka pinnasta näyttää nousevan elävä irtokäsi. Hän joutuu selvittämään tiensä läpi pimeän labyrintin. Vankilan seinässä on valtava korva.
PEKKA MANNISEN KAIKEN KATTAVA ARTIKKELI CHRISTOPHER PRIESTISTÄ JATKUU TÄHTIVAELTAJA 4/04:ssä!