Elizabeth Hand on pieni, hennon oloinen nainen, jonka läpitunkeva läsnäolo tekee hänestä huomattavasti kokoistaan merkittävämmän persoonan. Hänen suuret, välillä surullisilta vaikuttavat siniset silmänsä tuijottavat tiukasti keskustelukumppania ja saavat tämän mahdollisesti änkyttämään, mutta erityisesti yrittämään enemmän, antamaan keskustelulle kaikkensa.
Kaliforniassa syntynyt, mutta lapsuutensa itärannikolla viettänyt Hand opiskeli kulttuuriantropologiaa ja näytelmäkäsikirjoittamista Catholic University of Americassa, jonne hän meni yliopiston arvostetun draamalinjan vuoksi. Hän myöntää olevansa entinen katolilainen, joka menetti uskonsa jo teini-iässä. Näytelmäkirjailijan ura ei lopulta kuitenkaan tuntunut oikealta, sillä Hand havaitsi jo koulussa olevansa huomattavasti enemmän kiinnostunut proosan kirjoittamisesta. Ei vähiten siksi, että hänen omien sanojensa mukaan näytelmäkirjoittaminen on hankalampaa kuin kaunokirjallisuuden luominen.
Vuodesta 1988 lähtien Hand on asunut Mainen rannikolla vietettyään sitä ennen aikaa sekä New Yorkissa että Washington DC:ssä. Hand sanoo valinneensa pikkukaupungin Mainessa suurelta osin oman rauhan vuoksi. Tätä eristäytyneisyyttä hän pakenee välillä Lontooseen, partnerinsa John Cluten luokse.
Hand on amerikkalaisen fantastisen kirjallisuuden lyyrisimpiä tulkitsijoita. Hänen voimakkaan runolliset, tuskaisenkin ahdistavat ja unenomaisen eroottiset kertomuksensa eivät päästä lukijaa helpolla. Hänen tekstinsä pursuavat tulkintoja ja myyttejä, niin muinaisia kuin ajankohtaisiakin. Hand on täysipäiväinen kirjailija ja ansioitunut kriitikko, jonka arvosteluja julkaisevat mm. sellaiset lehdet kuin Fantasy & Science Fiction, The Village Voice Literary Supplement ja Salon.
Jos pitäisi etsiä yksi sana kuvaamaan Handin töitä, se voisi olla ”painava”. Ei raskas, vaan nimenomaan se tunne, kun tarinan sanoilla on niille kuuluva ominaispaino, jonka aivan kokee makustellessaan kirjailijan valitsemia ilmaisuja. Hand on paitsi runollinen ja kirjallinen, myös lihallinen kirjailija. Joku on sanonut, että hänen teksteihinsä tarttuminen on kuin ”puraisu punaiseen lihaan”. Se on täynnä elinvoimaa, sisältöä ja ravintoa mielelle.
Handin tarinoissa on aina mukana selkeä oman tekemisen ja kokemisen tunne, vaikka itse tapahtumissa olisi fantastinen tai ”outo” ote. Hän käyttää paljon elämänpiiriään kirjoittamisessaan. Hand on kokenut useamman kerran jotain sellaista, joka on jättänyt hänen persoonaansa pysyviä jälkiä. Mutta hänestä paistaa läpi myös se valtava voima, joka on vienyt häntä eteenpäin vaikeinakin aikoina.
Elizabeth Hand on hyvin avoin omien kokemustensa suhteen. Se on ominaisuus, joka teki vaikutuksen ainakin allekirjoittaneeseen.
Millainen olit ennen kuin sinusta tuli kirjailija?
Olin vanhin lapsi viidestä sisaruksesta. Käytännössä meitä oli itse asiassa noin 26–28 serkusta, jotka asuimme melko lailla lähellä toisiamme. Perheemme ovat sekä irlantilaisia että roomalaiskatolisia, mikä selittää isot lapsilaumat. Meitä lienee ollut sellaiset kuusitoista serkusta, jotka pyörimme yhdessä kaiket ajat, ja minä vanhimpana olin useimmiten se, joka jätettiin vastuuseen meistä lapsista.
En koe olleeni mikään ”pomo”, mutta minulla on kohtuullinen väkijoukkojen hallintaan sopiva käytännönkoulutus, josta on ollut myöhemmässä elämässä jonkin verran hyötyä. Tuollaisen lapsilauman mielenkiinnon ylläpitämisessä tarinankerronnasta on apua. Luulen, että se, että kerroimme toisillemme paljon kummitustarinoita, on vaikuttanut siihen, että minusta tuli kirjailija. Olin myös usein lapsenvahtina ja sepitin tarinoita, jotta lapset rauhoittuisivat.
Ensimmäinen työni oli Smithsonian-instituutin kansallisessa ilmailu- ja avaruusmuseossa. Toimin aluksi eräässä galleriassa, jossa sijaitsi kolme lentokonesimulaattoria. Niitä käytettiin pienten koneiden lento-opetukseen, sellaisten kuin Cessna 150. Työntekijät oli puettu ikään kuin lentohenkilökunnaksi. Me istuimme valeunivormuissamme simulaattorin ulkopuolella pienillä jakkaroilla, kun pääasiassa lapsista koostuvat ryhmät kieppuivat simulaattorissa muutaman minuutin. Se ei ollut erityisen mieltä ylentävä työpaikka.
Sen lisäksi, että työ oli kurjaa, siitä maksettiin huonosti. Yhdysvaltain julkishallinnon alhaisin palkkaluokka on nimeltään GS-1. Minä kuuluin siihen. Pääsin kuitenkin siirtymään valokuva-arkistoon, jossa tehtävänäni oli nimikoida ja arkistoida satoja tuhansia valokuvia lentokoneista. Se oli itse asiassa hyvin mielenkiintoista aikaa, sillä tuolloin, yli kaksikymmentä vuotta sitten, henkilökunnalla oli mahdollisuus päästä aika lailla minne tahansa Smithsonianin lukemattomista kohteista. Kaikki ne takahuoneet ja varastot, jotka ovat kuin suoraan Citizen Kanesta tai Kadonneen aarteen metsästäjien loppukohtauksesta - loputtomasti avaamattomia laatikoita, täynnä salaperäisiä aarteita.
Minulla oli myös tilaisuus osallistua yhden suljetun laatikon aukaisemiseen. Kyseessä oli osa 1800-vaikuttaneen kuuluisan paleontologin, Edward Copen, museolle lahjoitettua jäämistöä, ja yhdestä valtavasta laatikosta löytyi kokonaisen dinosauruksen aiemmin tuntematon luuranko. Omassa työssäni törmäsin myös väärin arkistoituihin ja nimikoituihin esineisiin, kuten kuuluisan amerikkalaisen valokuvaajan, Edward Steichenin, uskomattoman kauniisiin kuviin, joiden olinpaikka oli ollut täydellinen mysteeri. Olisin voinut ottaa nämä käsittämättömän arvokkaat printit ja viedä ne kotiini, eikä kukaan olisi koskaan saanut tietää, mitä oli tapahtunut!
JUKKA HALMEEN LAAJA ELIZABETH HAND -HAASTATTELU JATKUU TÄHTIVAELTAJA 2/08:ssa.