Tähtivaeltajan kryosohvalla
Hannu Rajaniemi

Hannu "Kvanttivaras" Rajaniemen toisen romaanin, Fraktaaliruhtinaan, ilmestymisen kunniaksi sidoimme kirjailijan Tähtivaeltajan kryosohvaan. Kun Rajaniemi uinui nestemäisen typen hellässä syleilyssä, kävimme käsiksi hänen aivotoimintansa kvanttikerroksiin ja kaivoimme sieltä esiin matemaattisen neron salaisimmat ajatukset. Olkaa hyvä.

Avaruusooppera

Avaruusooppera-sanahan syntyi alkujaan vitsiksi. Ensin olivat saippuaooppera ja hevosooppera, ja sitten joku keksi termin avaruusooppera. Sanana se on kuitenkin hieno. Siinä kuuluu wagnerilainen jylinä taustalla, ja siihen sisältyy eeppinen massiivisuus sekä myyttisyys.

Yhdessä vaiheessa minua kiehtoi erityisesti avaruusoopperan alkuperä. Luin kaikki E. E. Smithin kirjat Skylarkeista ja Lensmaneista lähtien. Smithin kirjalliset avuthan eivät ole "tavanomaisia", mutta mies taitaa valtavien tyhjiöputkien ja voimakenttien pauhun. Sekä siihen päälle tulevat superlatiivit.

Avaruusoopperaan kuuluu oleellisena osana järjenvastainen mittakaava, ja sen Smith hallitsee todella hyvin. Uusia visioita aukeaa koko ajan, ja silti näkökentän ulkopuolellekin riittää mielikuvituksen varaan jääviä yksityiskohtia. Ja nehän ovat tietysti aina vielä mahtavampia kuin se, mistä kerrotaan suoraan.

Viime aikoina on keskusteltu paljon siitä, että uuden brittiläisen avaruusoopperan nousun myötä nykyisin kirjoitetaan paljon scifiä, joka sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen – että tavallaan pelätään kuvata lähitulevaisuutta. Kriitikko Paul Kincaid kirjoitti Los Angeles Review of Booksiin viime syksynä aiheesta analyysin, jossa mollasi nyky-scifiä. Hänen näkemyksensä mukaan se ei ole oikeasti enää scifiä vaan silkkaa fantasiaa.

Ja kyllähän tietynlainen fantasianomaisuus kuuluu juuri avaruusoopperaan, jota maalaillaan lavealla pensselillä. Scifissä täytyy olla joku temmellyskenttä, jossa saa vapaasti maalailla jopa lapsenomaisia näkymiä. Avaruusoopperaa on myös kiva kirjoittaa, eikä sen ole pakko olla pelkkää voimafantasiaa. Yhtä hyvin se voi olla mielikuvituksen villiä lentoa.

Iain M. Banks

Iain M. Banks on ehdottomasti uuden brittiscifin kärkinimiä ja yksi koko ilmiön synnyttäjistä. Itsekin olen varmasti saanut häneltä paljon vaikutteita. Lisäksi hän on nostanut scifin näkyvyyttä Britanniassa ja muissa anglosaksisissa maissa, joissa hän on hirveän arvostettu kirjailija.

Banksissa on mahtavaa se, kuinka hänen tuotannossaan yhdistyy mielikuvituksen lento ja kyky kirjoittaa aivan huikeaa proosaa. Lisäksi hän ei vedä minkäänlaisia rajoja nk. mainstreamin ja scifin välille, jos ei oteta huomioon sitä, että hänen valtavirtakirjansa ilmestyvät ilman nimen M-kirjainta. Niissäkin on kuitenkin lähes aina selkeitä scifi-elementtejä, vähintään tarinoiden tunnelmissa. Avaruusmustekaloja mainstream-romaaneissa ei toki esiinny, heh heh.

Hyvä esimerkki rajanvedon vaikeudesta on, että Banksin rinnakkaismaailmakirja Transition (2009) ilmestyi Britanniassa ilman M-kirjainta ja Yhdysvalloissa M:n kanssa.

Olen tavannut Banksin pari kertaa, ja hän on kyllä henkilönäkin todella hyvä tyyppi. Tosin kun näin miehen ensimmäistä kertaa, hän oli nauttinut aika runsaasti viskiä…

Sen verran olen myös kuullut, että hänellä on ilmeisesti aika hauska työmetodi. Teksti tulee ulos muutaman kuukauden mittaisina purkauksina ja muun ajan hän käyttää tarinoiden pohtimiseen ja harrastuksiinsa – joihin siis mallasviskitkin kuuluvat.

Jotenkin tuntuu siltä, että oma työskentelytapani on vähän samanlainen, vaikken toki muuten vertaakaan itseäni Banksiin. Mietiskelyä on paljon, mutta itse kirjoitusprosessin teen hyvin lyhyessä ajassa.

TONI JERRMANIN TOTEUTTAMA LAAJA-ALAINEN HANNU RAJANIEMI -HAASTATTELU JATKUU PAINETUSSA LEHDESSÄ.