Vuonna 1968 syntynyt Warren Ellis on suorapuheinen sarjakuvakäsikirjoittaja ja yhteiskunnallinen kommentaattori. Yhdessä brittikollegoidensa Neil Gaimanin (TV 3/94, 1/99, 1/04 etc), Grant Morrisonin (1/97 etc) ja Alan Mooren (1/00 etc) kanssa hän kuuluu amerikkalaisille sarjakuvakustantamoille työskentelevien tekstinikkarien älylliseen kermaan.
Ellisin laajaan tuotantoon lukeutuu niin post-kyberpunkkia, kauhua, supersankarieepoksia kuin avaruus-scifiäkin. Parhaiten hänet tunnetaan sellaisista englanninkielisen sarjakuvan merkkipaaluista kuin Lazarus Churchyard, Transmetropolitan, Planetary ja Desolation Jones, mutta miehen kynästä on syntynyt monia muitakin huomionarvoisia sarjoja.
Ellis on koetellut sarjakuvailmaisun rajoja tuomalla perijenkkiläiseen sankarigenreen uutta särmää. Hän suosii tarinoissaan mustaa huumoria, armotonta asennetta sekä yhteiskuntapoliittista sanomaa. Lisäksi hän ottaa asioihin aktiivisesti kantaa myös sarjakuviensa ulkopuolella. Ellis rulaa kuin kiimainen gepardi!
Warren Ellis vieraili Suomessa syksyllä 2006 Helsingin Sarjakuvafestivaalien kunniavieraana. Tällöin hän antoi Tähtivaeltajalle haastattelun, joka valaisee hänen sarjakuvauransa kaikkia vaiheita. Jonka tosin voi tiivistää myös lauseeseen "olen englantilainen ja nero".
"Kukaan ei suutele minua enää"
Ellis aloitti uransa sarjakuvien parissa jo 1980-luvun puolivälin harrastelijalehdissä. Maanlaajuiseen levitykseen hän pääsi Speakeasyn sivuilla, johon kirjoitti suorasukaisia arvosteluja, haastatteluja sekä lyhyitä käsikirjoituksia. Hänen varhaisin pidempi sarjakuvatuotoksensa on Lazarus Churchyard, joka käynnistyi Speakeasyä seuranneessa Blast!-sarjakuvalehdessä kesäkuussa 1991.
Brittipiirtäjä D'Israelin näyttävästi taiteilema Lazarus Churchyard on synkän hauska, kyberpunk-henkinen scifi-sarjakuva. Se antaa jo monin osin osviittaa Ellisin tulevasta tuotannosta ja vertautuu sekä asenteeltaan että päähenkilönsä puolesta miehen myöhempiin töihin.
Sarjan nimihahmo Lazarus Churchyard on ihmiskuntaan ja elämäänsä tympääntynyt nisti, jonka ulkopuolisuutta vain korostaa hänen 400 vuoden ikänsä. Vapautusta ei kuitenkaan ole luvassa. Mies kun on ollut aikoinaan koekaniinina testeissä, joissa suurin osa hänen vartalostaan on korvattu älykkäällä muovilla, jota ei saa hengiltä edes sulattamalla. Samalla älymuovi tosin mahdollistaa sen, että Lazarus pystyy kasvattamaan ruumiistaan piikkejä ja muita erikoisia lisäkkeitä.
Välinpitämättömästi eteenpäin ajelehtiva Lazarus elää 2400-luvun dystopistisessa maailmassa, jossa ruttoepidemia on tuhonnut kokonaisia kansakuntia. Englannissa valtaa pitää monikansallinen Isis-Elek-yhtiö, ja Suomi on muuttunut yhdeksi roskasakin hallitsemaksi kaupungiksi nimeltään Taitaa. Dekadentin pohjolan metropolin Tietyö-kadulta löytyy Lazaruksen kantakapakka Meathook Seed, jota pyörittää skottien taistelukieltä suoltava tv-kasvoinen tarjoilija. "Taitaa on kuin helvetti ilman kaikkia niitä kauniita näkymiä."
TJ: Kuinka Lazarus Churchyard sai alkunsa?
WE: Jestas, ei mitään muistikuvaa. Siitähän on vuosia ja nyt on todella varhainen aamu. Ei kun odotas!
Se meni jotenkin näin. Kun Speakeasy, johon tein juttuja, sai jostain rahaa Blast!-sarjakuvalehteä varten, päätoimittaja Stuart soitti minulle: "Jos kerran olet mielestäsi niin vitun älykäs, niin mikset kirjoittaisi meille kyberpunk-sarjakuvaa." Olin juuri tehnyt heille arvostelun Innovation-yhtiön Cyberpunk-lehdestä ja haukkunut sen pataluhaksi.
Tehtävänanto oli aika kinkkinen, sillä olin seurannut kyberpunk-liikkeen taivalta kirjallisuuspuolella. Joten tiesin hyvin, että vuonna 1990 koko trendi oli jo kuollut ja kuopattu. Niinpä yritin astua hieman sivuun kyberpunkin normaaleista kaavoista, mikä ilmenee Lazarus Churchyardin goottilaisena synkkyytenä.
Muistan kirjoittaneeni tarinaa hampurilaisbaarissa, joka oli joka yö auki neljään. Siellä oli televisio päällä, ja yhtenä yönä uutiset kertoivat Persianlahden sodan alkaneen. Tavallaan tuo sota on siis Lazarus Churchyardin ääniraita.
Albumista on muuten tulossa jälleen uusi painos!
TJ: Lazarus Churchyardin päätyttyä vietit jonkin aikaa hiljaiseloa. Vuonna 1994 olitkin sitten jo yllättäen Marvelin leivissä. Kuinkas siinä niin kävi?
WE: Olin tutustunut jossain conissa Marvelilla työskentelevän Marie Javinsin, ja hän yritti saada minulle hommia firmalta. Ongelmana oli vain mahdoton yhtälö, että saadaksesi Amerikasta töitä sinulla piti jo ennestään olla Amerikassa julkaistuja sarjakuvia. Ja minä olin työskennellyt pääasiassa Tundra UK:lle, joka oli osa Kevin Eastmanin niin kutsuttua kustantamoimperiumia.
Olin juuri muuttanut uuteen asuntoon tyttöystäväni kanssa, kun soitin Tundran tyypeille kysyäkseni, missä shekkini heille kirjoittamistani sarjoista oikein viipyi. Toisesta päästä todettiin, että "niin joo, olemme juuri pistämässä pillejä pussiin, joten emme aio maksaa lähettämiäsi laskuja". Siinä sitten olin uunituoreessa asunnossa ilman minkäänlaisia tuloja.
Juuri kun viimeisetkin rahat alkoivat ehtyä, sain puhelun legendaariselta amerikkalaiselta kirjoittajalta ja toimittajalta, Archie Goodwinilta. Olin tavannut hänet pari vuotta aiemmin sarjakuvafestivaaleilla ja olimme tulleet hyvin juttuun. Tuolloin hän myös pyysi minulta tarinaideaa toimittamaansa lehteen. Kyseessä oli vaihtelevia tekijätiimejä käyttävä Batman-lehti Legends of the Dark Knight (DC). Olin lähettänytkin aikoinaan tarinan, ja nyt hän soitti ilmoittaakseen vihdoin lukeneensa sen ja haluavansa ostaa sen.
Kun Archie Goodwin ostaa ensimmäisen käsikirjoituksesi, se on kuin viisi tähteä nimesi vieressä - olet tekijä, jonka tuotantoa kannattaa seurata. Samalla hetkellä, kun nämä kaupat tehtiin, muutuin salonkikelpoiseksi myös Marvelin puolella. Otin heti yhteyttä Marieen, ja pari päivää myöhemmin hän oli jo hommannut minulle tilauksen täytesarjasta Katsuhiro Otomon Akiraan. Sitten pääsinkin kirjoittamaan Hellstorm-lehteä.
TJ: Marvel tunnetaan konservatiivisena kustantajana ja sinut aika epäsovinnaisena käsikirjoittajana. Sikisikö tästä mitään isompia ongelmia?
WE: Aikuislukijoille suunnattu Hellstorm-spinoff Satana ei koskaan nähnyt päivänvaloa. Juuri sen valmistumisen aikoihin joku Marvelilla päätti äärettömässä viisaudessaan, että kaikkien firman lehtien pitää soveltua myös ruokakauppoihin. Sain listan muutosehdotuksia, mutta haistatin niille pitkät ja ilmoitin, että antaa olla. Ei Satanasta olisi ikinä saanut tarpeeksi kilttiä, senhän oli tarkoituskin olla vastenmielinen! Päädyin sitten käyttämään joitain tarinan hauskimpia pätkiä Avatar-kustantamon julkaisemassa Strange Kiss -sarjassa. Ihmisiä synnyttämässä liskoja peräaukkonsa kautta ja sellaista.
Yhteen aikaan Marvelilla oltiin paljon vapaamielisempiä ja saatoin kehitellä todella rajujakin juttuja. Marie toimitti What If? -lehteä, joka sisälsi vaihtoehtohistoriallisia Marvel-tarinoita. Niinpä kirjoitin hänelle Kurt Busiekin Marvels-albumin kustannuksella pilailevan Ruins-jutun, jonka perusajatus oli, että entä jos aivan kaikki menisi pieleen Marvel-universumissa? Marvelin pitkäaikainen pomo, tuolloin pestinsä viime hetkiä viettävä Tom DeFalco sai käsikirjoituksen haltuunsa ja innostui siitä kovasti. "Tehdään tästä kaksiosainen minisarja. Käske Warrenin kirjoittaa heti toiset 42 sivua tätä kamaa!" Olin ihan kauhuissani, en todellakaan halunnut kirjoittaa lisää samaa sontaa. Tom kuitenkin uhkasi, että jos kieltäydyn, joku muu saa tehdä jatkon. Joten lopulta lupauduin suoltamaan koneestani toisenkin numeron materiaalin.
Ruins tekee pilaa kaikesta mahdollisesta. Aaveajaja on pelkkä motoristi, joka sytyttää päänsä tuleen ja ajaa ympäriinsä. Nick Fury on kannibaali, Marvel Girl prostituoitu. Hämähäkkimies saa radioaktiivisen hämähäkin puremasta tarttuvan mutanttisyövän. Koko touhu on pelkkää huonoa ja heppoista huumoria Marvelin sankareiden kustannuksella. Silti he julkaisivat sen ja se myi yli 50 000 kappaletta.
Ruins oli kyllä kaikin tavoin tuhoon tuomittu hanke. Sen taiteesta vastasi aviopari, joka erosi kesken urakan. Niinpä jouduimme ottamaan mukaan kolmannen piirtäjän, jonka jälki ei muistuttanut laisinkaan tuon pariskunnan työtä. Muistan myös saaneeni lehdestä aika suorasanaista palautetta. Joku jätkä esimerkiksi kirjoitti, että "luettuani Ruinsin heitin sen suoraan roskakoriin, mutta pelkästään sen läsnäolo talossani sai minut tuntemaan oloni saastaiseksi, joten palautin sen kauppaan, enkä pyytänyt edes rahojani takaisin!" Kirjoitin miehelle takaisin ja kysyin, saisinko lainata hänen viestiään mahdollisen kokoelma-albumin takakannessa. Sain vastaukseksi herjausten tulvan.
TONI JERRMANIN LÄHES 20-SIVUINEN (!) WARREN ELLIS -HAASTATTELUARTIKKELI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 1/07:ssä. Huimaa kamaa!