Petri Laine ja Anne Leinonen
Kuulen laulun kaukaisen
Kuoriaiskirjat

Sekä Petri Laine että Anne Leinonen ovat kunnostautuneet omillaan niin pitkän kuin lyhyenkin proosan saralla. Kuulen laulun kaukaisen kokoaa kuitenkin yksiin kansiin viisi heidän yhdessä kirjoittamaansa novellia. Tarinat on julkaistu alunperin vuosina 2001–2011 Spin- ja Portti-lehdissä. Kolme niistä on noussut myös Atorox-kisan top vitoseen.

Kun kyseessä on näin ansioitunut parivaljakko, lienee sanomattakin selvää, että perusasiat ovat kunnossa. Kielellinen ilmaisu toimii ja kerronta vetää, eikä henkilökuvauksesta löydy valittamisen aihetta. Niinpä kokoelman kaikki tarinat soljahtavat helposti suomalaisen tieteisfiktion kärkisijoille. Tasoerojakin toki löytyy, sillä kaksi viimeistä novellia ovat niin kovaa kamaa, että niiden rinnalla hyvätkin tekstit kalpenevat.

Teoksen käynnistää surun ja pelon värittämä "Tänään kosketin maailmaa". Siinä kansainvälisen avaruusaseman miehistö joutuu voimattomana seuraamaan, kuinka Maapallo tuhoutuu heidän silmiensä edessä. Tarina yhdistelee pätevästi suuria tunteita ihastuttavaan, Jet-Ace Logan -tyyliseen scifi-ideaan.

Jatkosodan viime vuosiin sijoittuva "Ässä" on kuin suomalainen versio Arthur Machenin kuuluisasta The Angels of Mons -novellista. Jokin yliluonnollinen voima suojelee lentäjäsankaria ja pelastaa tämän kerta toisensa jälkeen varmalta kuolemalta. Tarinan parasta antia ovat lentotaistojen ja lentäjien kokemien paineiden kuvaukset. Idea olisi tosin välittynyt ongelmitta myös huomattavasti lyhyemmällä mitalla.

"Lumen kevät" on tieteismysteeri, jossa keskenään kinastelevat geologit ja arkeologit setvivät vieraan planeetan arvoitusta. Lisäpotkua tarinaan tuovat keskushahmon henkilökohtaiset salaisuudet ja kutkuttavan kummalliset johtolangat. Tänään kosketin maailmaa -novellin tavoin Lumen kevät yltyy lopulta maailmoja syleileviin sfääreihin.

Korkeampi tietoisuus, minuus ja identiteetti ovat esillä monessakin kokoelman tarinassa. "Kuvat eivät valehtele" -novellissa näitä teemoja lähestytään kafkamaisen Neuvostoliiton kautta.

Vasili Tupikov on puolueen tiedusteluosaston paperinpyörittäjä. Pölyisiä arkistoja pöyhiessään hän huomaa outoja merkkejä kadonneista ihmisistä. Vaikuttaa siltä kuin joku retusoisi puolueen kannalta epätoivotut henkilöt kokonaan pois todellisuudesta – ei vain valokuvista. Samalla maailma niksahtelee Vasilin ympärillä uusiin muotoihin tämän itse sitä tajuamatta.

Kuvat eivät valehtele maalaa lukijan eteen kiehtovan vision vainoharhaisesta yhteiskunnasta, jonka ytimessä sykkii valta ja voima, josta todellisen maailman totalitariaatit voivat vain haaveilla. Kunnianhimoinen novelli imaisee välittömästi mukaansa eikä hukkaa inhimillistä sanomaansa yllättävillä käänteillä rytmitettyjen arvoitusten alle.

Kokoelman päättää kirjan paras tarina, niminovelli "Kuulen laulun kaukaisen". Se käsittelee hieman samankaltaista aihepiiriä kuin vastikään suomennettu, useaan otteeseen palkittu Saga-sarjakuva (ks. s. 36).

Kuulas ja Haalea ovat tuoksuin kommunikoivia olentoja. He pakenevat lajitovereitaan, koska ovat syyllistyneet kiellettyyn klaanien väliseen rakkauteen. Pakoretkellään he päätyvät autioksi oletetulle planeetalle. Hiekkaisen maiseman uumenissa piilee kuitenkin valtava tekoäly, jonka luojat ovat jo ammoin kuolleet sukupuuttoon. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi toisilleen vierasta elämänmuotoa kohtaavat?

Laine ja Leinonen ovat tehneet valtavan hienoa työtä muukalaisolentojen kulttuurin, maailmankuvan, ikiaikaisten tapojen ja tunneilmaisun kuvauksessa. Saavutuksen tekee vielä hämmästyttävämmäksi se, kuinka luontevasti tämä kaikki rakentuu juonen siivellä ilman ensimmäistäkään infodumppausjaksoa.

Yhtä hienosti toimii tekoälyn näkökulma. Siinä korostuu koneen rakentaneiden tahojen hämärä tehtävänanto sekä yksinäisten vuosisatojen aikana syntynyt kaipuu kokea jotain uutta – löytää tuore tarkoitus olemassaololle.

Kuulen laulun kaukaisen -novelli lähentelee täydellisyyttä, ja olisi todella hienoa päästä vielä joskus palaamaan sen maailmaan. Heti romaania kehiin!

Kotimaisia novellikokoelmia ilmestyy nykyisin enemmän kuin kukaan ehtii lukea. Laineen ja Leinosen teos on kuitenkin tämän tarjonnan aatelia, joten jokaisen hyvistä tieteistarinoista pitävän sietää metsästää se käsiinsä.
   
Toni Jerrman

KIRJA-ARVOSTELUT JATKUVAT PAINETUSSA LEHDESSÄ.

Mukana mm.:

Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari
Kai Kajander: Supersäikeet
Hannu Rajaniemi: Kausaalienkeli
Pietari Virtanen: Planeettojen kapellimestari
Sari Paldánius: Bahálaš: Pirullinen näytelmä
Marko Hautala: Kuokkamummo
Samuli Antila: Rajat ja muita kauhukertomuksia
Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus – kauhutarinoita
Michael Moorcock: Teräksinen tsaari
Justina Robson: Panoksena sielu
Aloysius Bertrand: Yön Kaspar
Robin Cook: Nano
Maria Turtschaninoff: Maresi: Punaisen luostarin kronikoita
Terry Pratchett: Viemärin valtias
Sally Green: Puoliksi paha
H. P. Lovecraft: Unennäkijän muistikirja