The Hobbit: An Unexpected Journey
- Hobitti: Odottamaton matka
 
1980-luvun lopulla, Bad Tasten ja Meet the Feeblesin valmistumisen aikoihin, Peter Jackson oli kaikkien verenjanoisten filmihullujen suurin sankari. Vielä isompaan pottiin hän länttäsi kouransa 2000-luvun alussa, jolloin teattereihin vyöryi näyttävä elokuvatrilogia J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -eepoksesta.
 
Sittemmin herraa on tuntunut vaivaavan vauhtisokeus, joka on johtanut projektien kohtuuttomaan paisumiseen – hyvänä esimerkkinä vuonna 2005 valmistunut King Kong. Sama ongelma vaivaa myös tuoretta Hobitti-romaanin adaptaatiota: kolmisensataa sivua pitkästä lastensadusta on väännetty tuntikausien mittainen, kolmeen osaan jaettu sarjafilmi. Ensimmäisen jakson perusteella lopputulos on lähinnä löysää tv-draamaa.
 
Kotoisan lämpimässä hobittikolossaan viihtyvä Bilbo Reppuli (Martin Freeman) joutuu mukaan suureen seikkailuun. Gandalf-velhon (Ian McKellen) ja Thorin Tammikilven (Richard Armitage) johtama kääpiöjoukkio aikoo vallata vanhan kotikaupunkinsa takaisin ilkeän Smaug-lohikäärmeen kynsistä.
 
Matkalla kohti Yksinäistä vuorta vieraillaan Rivendellin haltialaaksossa, eksytään hiisien luolastoihin, taistellaan kokkaavia vuorenpeikkoja vastaan sekä kohdataan aarrettaan palvova Klonkku. Kaiken aikaa ryhmää vaanivat Azog-örkin komentamat verenhimoiset soturit.
 
Tolkienin alkuperäinen teksti on selkeästi suunnattu lapsilukijoille. Tämä leppoisa tyylilaji värittää pitkälti myös elokuvaa. Mukana on runsaasti kepeää vitsailua, röyhtäilykisoja ja laulujen luikautusta. Kerronnan kanssa ei pidetä mitään kiirettä, sillä aikaa on tuhlattavissa vaikkapa astioiden hupsuun heittelyyn tai hassuun sanailuun. Valitettavasti tämä lälly komediallisuus ei pahemmin naurata – ainakaan yli kymmenvuotiaita.
 
Toisaalta mukaan on ängetty lähes väkisin eeppisempää sankaritoimintaa. Miekat heiluvat ja tietokoneanimoidut hiidet sekä örkit pilkotaan palasiksi puuduttavan pitkiksi lurpahtaneiden taistelujen tiimellyksessä. Vakavuutta korostetaan myös ylimääräisillä sivujuonilla sekä keskusteluilla, joissa vihjataan Sauronin uuteen nousuun ja muihin Taru sormusten herrasta -elokuvista tuttuihin, tuleviin tapahtumiin.
 
Kokonaisuus on siis pahasti epätasapainossa, eikä elokuva osaa päättää, ollako muna vai kana. Kun jo alkujaankin ohutta juonikuviota on vielä venytetty yli kaiken elastisuuden, on valmis tuote myös auttamattoman tylsä. Pitkäveteisyyden suosta noustaan vain yhdessä kohtauksessa, eli Bilbon ja Klonkun ensikohtaamisen ajaksi. Tuossa tapaamisessa on emotionaalista iskuvoimaa useammankin konnun edestä.
 
Visuaalisesti elokuva on pääosin komeaa jälkeä. Erityisesti tietokoneilla maalatut taustalavasteet hurmaavat. Valitettavasti uusi HFR 3D -tekniikka pilaa kaikki jaksot, joissa näyttelijät ovat kuvan keskiössä. Formaatista johtuen jälki on kuin suoraan television kehnoimmista saippuaoopperoista – eli pöyristyttävän halvan ja epäaidon oloista.
 
Toni Jerrman - 2 tähteä
 
 
ELOKUVA-ARVOSTELUT JATKUVAT PAINETUSSA LEHDESSÄ.
 
Mukana mm. Frankenweenie, Imaginaerum, Dredd 3D, Looper, Sinister ja God Bless America.