Tähtivaeltaja on aina pyrkinyt seuraamaan aikaansa scifin, kauhun ja fantasian laajalla rintamalla. Kirjallisuuden ohessa on kerrottu elokuvista, roolipeleistä, sarjakuvista, leluista ja musiikista. Nyt vuorossa ovat tietokonepelit.

Juuri konsolipeleissä toteutuu science fictionin ikiaikainen lupaus virtuaalisista ihmemaailmoista, jotka heräävät henkiin silmiesi edessä. Tarjolla on seikkailuja, jotka vaativat pelaajaltaan aitoa osallistumista. On kiehtovia tarinoita, jotka haastavat käyttämään aivoja tai pakottavat tekemään hankalia moraalisia valintoja.

Viimeisten vuosikymmenten aikana peleistä on kasvanut miljoonabisnes, ja näillä markkinoilla genretuotteet ovat kysyttyä tavaraa. Keinomaailman reunalla -palstalla tutustutaan allekirjoittaneen täysin subjektiivisesti valitsemiin peleihin tai pelisarjoihin. Lähtölaukauksena saa kunnian toimia väkevä teos, joka ei varmastikaan ole aivan kaikkien makuun.
 
Biologinen shokki iskee
 
Vuonna 2007 julkaistun BioShock-pelin (2K Games) kansi ei lupaa mitään erityisen hyvää. Nimenä BioShock on tavanomainen moderni pelinimi: lyhyt, iskevä eikä tarkoita yhtään mitään. Kansikuvassa komeilee iso teknomonsteri ja pelottava pikkutyttö - tuttu näky genretaiteen kategoriassa. Takakansikin keskittyy juonikuvauksen sijasta hehkuttamaan sitä, miten monella tavalla pelissä voi tuhota vastustajansa. Lisäksi BioShock kuuluu ainakin pintapuolisesti katsottuna tietokonepelien pahamaineisimpaan alalajiin, ensimmäisen persoonan räiskintöihin.

Epäluulot ovat kuitenkin turhia, sillä kyseessä on loistava peli. Harvemmin on kuultu ammuskelupeliä väitettävän älykkääksi, kiehtovaksi tai yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi. BioShock on silti näitä kaikkia!
 

Kaupunkiutopian rappio
 
Peli käynnistyy 1960-luvun alussa matkustajalentokoneessa. Jack (pelin minä-hahmo) selviää ainoana hengissä rajusta mereen syöksystä ja pelastautuu vedestä nousevaan outoon rakennukseen. Torni on sukelluspalloasema. Pallo vie päähenkilömme henkeäsalpaavaan vedenalaiseen suurkaupunkiin, Raptureen. Pallossa vieraan toivottaa tervetulleeksi kaupungin perustajan, Andrew Ryanin, filmitervehdys:

Olen Andrew Ryan ja haluan esittää sinulle kysymyksen:
Eikö ihmisellä ole oikeus nauttia työnsä hedelmistä?

Ei, väittävät Washingtonin byrokraatit; ne kuuluvat köyhille.
Ei, sanovat Vatikaanin kätyrit; ne kuuluvat jumalalle.
Ei, huutavat Moskovan punikit; ne kuuluvat kaikille.

Minä hylkäsin nämä vastaukset ja valitsin jotain muuta.
Valitsin mahdottoman. Valitsin... Rapturen.

Kaupungin, jossa taiteilijan ei tarvitse pelätä sensuuria.
Jossa pikkumainen moraali ei sido tieteentekijää.
Jossa mitättömät eivät revi neroja tasolleen.

Päätöstä rakentaa unelmakaupunkinsa meren pohjaan Ryan perustelee sillä, ettei täysin vapaata yhteisöä olisi ollut mahdollista perustaa mihinkään valtioon maan päällä. Kun pallo kuljettaa pelaajaa valaistujen art deco -pilvenpiirtäjien lomitse, on helppo uskoa ideaan paratiisista. Perillä odottaa kuitenkin raunioitunut kaaos. Lahoava, vuotava kaupunki, jonka sokkeloissa vaanivat viimeiset epäinhimillisiksi muuttuneet eloonjääneet. Utopia on mennyt kammottavalla tavalla vikaan!

PETRI HILTUSEN UUSI PELIPALSTA JATKUU PAINETUSSA LEHDESSÄ (TÄHTIVAELTAJA 4/11).