Scott Lynch
Locke Lamoran valheet
(The Lies of Locke Lamora)
(Suom. Tero Valkonen. WSOY)

Scott Lynchin mainio esikoisromaani on huijari- ja veijaritarina, joka sijoittuu Venetsiaa muistuttavaan, kanavien halkomaan Camorrin kaupunkiin. Pääosaa esittää kourallinen katujen kasvatteja, orpoja ja muita ressukoita, jotka on pienestä asti koulittu varastamisen jaloihin taitoihin.

Herrasmiesvarkaiden edesottamuksia seurataan kahdessa toisiinsa lomittuvassa kaaressa, sekä nykyhetkessä että takaumien kautta. Välissä esitellään Camorrin nähtävyyksiä sekä valotetaan kaupungin kulttuuria ja poliittista elämää. Rakenne toimii ja mahdollistaa tapahtumien sujuvan rytmityksen lisäksi myös muutaman metkan juonellisen cliffhangerin. Loppu jättää useita vaihtoehtoja avoimiksi, ja jatko-osia onkin luvassa.

Hitusen roolipelimäisestä miljööstä huolimatta kirjan sivuilta ei kuulu edes etäistä noppien kolinaa. Hahmot, etunenässä Locke Lamora itse, ovat hyvin rakennettuja. He ovat riittävän moniulotteisia ja inhimillisiä kestääkseen hurjat juonenkäänteet ilman, että jäävät tapahtumien statisteiksi tai sortuvat arkkityypeiksi.

Hienoista nurinaa voisi aiheuttaa se kädenvääntö, jota Lamoran sydämessä käydään kieron opportunismin ja vankkumattoman lojaaliuden välillä. On siinä ja siinä, mahtuvatko niinkin vahvat piirteet samaan hahmoon, mutta enimmäkseen ratkaisu toimii. Moraaliasetelmat ovat muutenkin kiinnostavan ambivalentteja, ja kaupungissa on monenlaisia valtataistelujen ja petosten kerrostumia. Varkailla on omat kunniasääntönsä, kun taas aateliset esitetään vastenmielisinä loiseläjinä, joilta varastaminen on suorastaan hyveellistä. Kirjan loppua kohti sävyt synkkenevät entisestään ja puntarissa on monia kallisarvoisia asioita, joista osasta Lamora joutuu väistämättä luopumaan.

Mustaa huumoria ja silmitöntä väkivaltaa ei Camorrin kaduilla säästellä. Jengipetturien kohtalo on kova, kostoa haudotaan vuosikymmeniä ja viesti viedään vaikka kusitynnyrissä, jos ei se muuten mene perille. Iso osa kirjan viehätyksestä piileekin juuri nokkelassa raadollisuudessa ja vinossa naljailussa. Kekseliäät vehkeilyt ja ovelat huijaukset luovat tarinaan omanlaistaan ihmeen tuntua, jolla on vain vähän tekemistä perinteisten fantasiaelementtien kanssa. Yliluonnollisia konnankoukkujakin on mukana, mutta niitä käytetään taiten ja juonen ehdoilla, eivätkä ne pääse vesittämään niitä kovia lakeja, joiden avulla varkaiden verkostot toimivat. Teksti on sujuvaa, ja juoni vetää alusta loppuun kuin jukuripää muuli amfetamiineissa. Harvoin on myöskään kirosanoissa oltu näin anteliaita.

Englanniksi jo ilmestynyt jatko-osa lähti saman tien tilaukseen, kun sain takakannen kiinni.

Elli Leppä

KIRJA-ARVOSTELUT JATKUVAT TÄHTIVAELTAJA 3/07:ssä. Mukana mm. Steven Hallin Haiteksti, William S. Burroughsin Punaisen yön kaupungit, Ursula Le Guinin Sanan mahti, Dominic Barkerin Pertteli, poika joka ei halunnut pelastaa maailmaa sekä Emily Roddan Hiljaiset metsät.