Heli Määttä on spekulatiivisen fiktion kentillä tuore nimi. Silti hän on jo voittanut sekä Tähtivaeltajan että Portin novellikilpailut. Oululainen kirjoittaja ei tunnu vierastavan mitään aihepiiriä. Sen lisäksi, että hän on viime vuosina yltänyt palkintosijoille lukuisissa kirjoituskilpailuissa, hänen tekstejään on nähty useissa kisatarinoista kootuista antologioissa.
 

Millainen kirjoittaja on Heli Määttä?
Aloitin proosakirjoittamisen harjoittelun pari vuotta sitten romaanilla, joka jäi pöytälaatikkoon. Sen jälkeen siirryin työstämään lyhyempää proosaa kirjoituskilpailujen avulla.
Kirjoitan päivisin. Aikaa kirjoittamiseen on tosin minimaalisesti, sillä työt, perhe ja 1,5-vuotias lapsi vievät paljon aikaa. Joudun yleensä kirjoittamaan paineen alla, eikä aikaa aina liikene kirjoitelmien tarkistamiseen tai korjailuun. Usein minun onkin tyydyttävä siihen, että teksti on vielä osin keskeneräinen, kun toimitan sen eteenpäin.
Lajityyppien suhteen en ole urautunut, kirjoitan mitä tahansa. On mielenkiintoista asennoitua täysin erilaisiin lajeihin: essee, dekkari tai scifi ovat kukin oma maailmansa. Olen huomannut, että minun on vaikea pysyä kirjoittaessani vain "tylsissä" realiteeteissa, joten kaikkeen kirjoittamaani lipsahtelee mystisiä, scifimäisiä elementtejä.
Millainen on ollut tiesi kirjoittajaksi?
Ryhdyin kirjoittamaan runoja vuonna 1996. Pari vuotta sitten lopetin tyystin runoilun ja siirryin harjoittelemaan proosan tuottamista. Olen kulkenut Oulu-opiston Runo- ja Proosaryhmissä aina kun olen kiireiltäni ehtinyt. Siellä tapaa muita kirjoittavia ihmisiä, ja se antaa intoa ja iloa, koska loppujen lopuksi kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa.
Millaisia esteitä olet kohdannut kirjoittajana?
En tunne kohdanneeni varsinaisia esteitä. Kirjoittamisessa on rajattomat mahdollisuudet. Runoilla ei tosin Suomessa pääse eteenpäin. Täällä on valtavasti runonkirjoittajia, mutta runoja lukeva kansa on aika vähäväkinen. Proosassa on hieman leveämpi tie.
 
Miten voittajanovellisi Lukantyttäret syntyi?
Sukupolvialusteema tuntui olevan niin kaukana kaikesta, mitä ymmärrän, että ajattelin alkuun hyppääväni tämän harjoituksen yli. Rimakauhun lopulta hellittäessä deadlineen oli kuitenkin vielä tarpeeksi aikaa ja uskalsin ryhtyä toimeen.
Idea, jossa sukupolvelta toiselle siirtyvä katkeruus ja kauna lopulta hellittävät, olisi voinut tapahtua ihan turvallisesti Maan päällä. Mutta sukupolvialus tapahtumapaikkana antoi minulle mahdollisuuden revitellä. Lopulta todella nautin tekstin kirjoittamisesta.
 
LISÄÄ INFOA HELI MÄÄTÄSTÄ TÄHTIVAELTAJA 3/11:sta.
 
Mukana myös voittoisa Lukantyttäret novelli!