Laura Lindstedt
Oneiron
Teos

Laura Lindstedtin toinen romaani pohtii väkevästi inhimillisyyden ja ruumiillisuuden perusteita varsin abstraktissa kehyksessä. Seitsemän eri-ikäistä naista eri puolilta maailmaa tempautuu kuolinhetkellään aineettomaan välitilaan, jossa läsnä ovat enää fyysisten ruumiiden muistumat. Tässä pienen kiirastulen kaltaisessa tyhjiössä naisten elämäntarinat keriytyvät vähä vähältä auki.

Romaanin nimi viitannee Kreikan mytologian unta ja unen olentoja tarkoittavaan sanaan. Näiden naisten kohdalla kyse on pikemminkin muistoista ja niiden työstämisestä. Heidän elinaikanaan läpikäymistä kokemuksista ja siitä, miten ne ovat kunkin persoonallisuutta muokanneet.

Tyhjässä välitilassa puhe on mahdollista ilman hengittämistä, mutta itkeminen ei. Eteenpäin pääsee liikkumaan, kunhan ensin keksii miten: yksi hahmottaa etenemisen kuin hiekassa tarpomisena, toinen taas ajattelee lumikinoksia. Fyysisten elintoimintojen lakattua paljastuu, kuinka suuri merkitys niillä oli henkilön kokemukselle omasta itsestään.

Kullakin naisista on omansalainen ongelmallinen suhde fyysiseen olemukseensa. Ryhmän johtaja Shlomith käsitteli eläessään performanssitaiteen keinoin juutalaisuuden vaikeaa suhdetta ruokaan ja syömiseen. Luurangoksi itsensä laihduttanut nainen kaipaa eniten sitä nälkää, joka oli vuosikymmeniä hänen elämänsä kantava voima.

Mykkä, kurkunpäänsä syövälle menettänyt Wlbgis toimii peilinä kaikille muille hahmoille. Rosa Imaculada kantoi puolestaan sisällään elinsiirtona saatua toisen ihmisen sydäntä, jonka mukana tuli muutakin kuin toivottiin.

Aavikon keskelle kaapattu Maimuna, kaksosia odottava Nina, kirjojen ja alkoholin sekakäyttäjä Polina ja kaunis, mutta rakkauden kolhima Ulrike muodostavat ryhmän, jonka dynamiikkaa muokkaa ulkopuolisen maailman ja sen kaikkien aistimusten täydellinen puute.

Eniten valokeilaan pääsee Shlomith, jonka tarina avautuu lapsuudesta alkaen. Toisin kuin lähes kaikki muut hahmot, Shlomith on oman kertomuksensa subjekti, joka tekee päätöksensä itse ja kantaa niiden ikävätkin seuraukset ylpeänä valinnoistaan.

Hallittu ja huolellisesti taustoitettu kirja ei ole helppo pala purtavaksi. Avoimia kysymyksiä jää paljon: Mistä välitilassa lopulta on kyse? Kuka naiset on sinne valikoinut ja millä perusteilla? Minne he lopulta jatkavat kulkuaan? Onko heidän tarkoitus oppia jotain omasta tai muiden menneestä elämästä, ja jos, niin mitä ja miksi?

Näitä kysymyksiä hahmot pohtivat itsekseen ja ryhmässä ahdistumiseen asti. Kuolemaan ja kuolemisen fyysisiin prosesseihin liittyvää tematiikkaa pyöritellään aitoja yksityiskohtia hyödyntäen. Hoitajat, hautaustoimiston työntekijät ja silminnäkijät tuovat kaikki näkökulmansa hahmojen varsinaisiin kuolinhetkiin ja ruumiiden kohtaloihin.

Kirjan kokoavaksi teemaksi nousee lopulta lempeys ja myötäeläminen. Temperamenttieroista ja erilaisista elämänvalinnoista huolimatta naiset päätyvät tukemaan toisiaan samaan, outoon tilanteeseen päätyneinä kanssasisarina. Kun ruumiit ja niiden suomat fyysiset vaikutusmahdollisuudet jäävät taakse, jäljelle ovat enää lohdulliset sanat.

Elli Leppä

KIRJA-ARVOSTELUT JATKUVAT PAINETUSSA LEHDESSÄ.

Mukana myös:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Sofi Oksanen: Norma
Miina Supinen: Mantelimaa
Juha Jyrkäs: Uniaika
Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.): Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista
Siri Pettersen: Odininlapsi
Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko
Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä
Andy Weir: Yksin Marsissa
Vladimir Sorokin: Telluuria
Sarah Lotz: Neljäs päivä
Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia
Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Holly Black ja Cassandra Clare: Rautakoe