Maarit Verronen
Kirkkaan selkeää
(Tammi)
Maarit Verrosen uusin romaani on eräänlaista jatkoa hänen edelliselle, Karsintavaihe-teokselleen (4/08). Yhteiskuntajärjestys ja tapahtumien ajankohta ovat ilmeisesti suunnilleen samat - ainakin päätellen ihonalaisten mikrosirujen arkipäiväisyydestä, kansalaisten sosiaalisen aseman mukaisesta värikoodauksesta sekä syrjäytyneiden kylmästä kohtelusta.
Tarinan keskushenkilö on jälleen pudokas. Henkilö, joka ei kuulu yhä harvemmaksi käyvään etuoikeutettujen joukkoon, vaan joutuu henkensä pitimiksi hyväksymään enemmän tai vähemmän vastenmielisiä toimenkuvia. Saatuaan perintövelkansa maksettua perusteellisella vartalonmuokkausoperaatiolla hän värväytyy kuumailmapalloilijoiden seurueeseen.
Päähenkilö on Verrosen aiempien hahmojen tavoin korostetun ulkopuolinen. Hänessä on tavatonta, jopa etäännyttävää lakonisuutta. Kyseessä on selkeästi selviytyjätyyppi, joka pärjää millaisissa olosuhteissa tahansa. Hän kuitenkin kanavoi kekseliäisyytensä ja sinnikkyytensä silkkaan hengissäpysymiseen sen sijaan, että idealismihuuruisesti nousisi kapinaan huonontuvia elinoloja vastaan. Tosin miljöö on niin ankea, että on alusta asti selvää, ettei vastaanhangoittelu johtaisi kuin suurempiin vaikeuksiin.
Tällä kertaa näkökulma laajenee urbaanista globaaliksi, kun kuumailmapallolentäjä Tiksun silmin päästään seuraamaan euroopanlaajuisia ympäristötuhoja ja kaikkinaista elinympäristön köyhtymistä. Luonnontilaiset maisemat ovat katoamassa, sillä ne joko raivataan yksitotisiksi viljelyalueiksi tai katetaan yksityiskäyttöön. Vaan eipä väki niitä kaipaakaan; elämä eletään enenevässä määrin umpinaisissa kodeissa ja virtuaalimaailmoissa. Joillekin ainoat fyysiset kontaktit ulkomaailmaan ovat holtittomat teknotanssitapahtumat, joissa käytetyistä piristeistä toipuminen vie aikaa viikkotolkulla.
Verrosen visio ei tietenkään ole uusi, mutta hänen esitystapansa on kyynisyydessään ja ulkopuolisuudessaan vakuuttava. Muutokset tapahtuvat kuin itsestään, eikä niitä voi vastustaa. Viime kädessä juuri ketään ei edes kiinnosta, että luonto katoaa. Hyväosaisten kansalaisten sokea itseriittoisuus luo pohjan vapauksien rajoittamiselle, turvafirmojen valtuuksien laajenemiselle ja jyrkälle luokkajaolle, jonka pohjimmaiseksi jääneiltä viedään kaikki ihmisoikeudet.
Kuten Karsintavaiheessa, myös tässä kirjassa ekstrapoloidaan jo nyt olemassaolevia kehityssuuntia sangen kylmäävästi niiden loogiseen loppupisteeseen. Juonen lisämausteeksi mukaan tuodaan mysteeriksi jäävä kontrolloiva taho, jonka päämääränä on ilmeisesti valvoa ja ohjailla ihmisten käyttäytymistä joka paikkaan ulottuvien suunnitelmien puitteissa. Yhtenä osatavoitteena on mikrosiruttomien ihmisten täydellinen hävittäminen Euroopasta.
Kirjoitustyyli vastaa sisältöä tarkalleen: julmuuksia kuvaillaan neutraalisti, eikä ensimmäisessä persoonassa esitettyä päähenkilöä hätkähdytä juuri mikään. Osan ihmisyyttään pakon edessä kieltänyt nainen kokee aitoja tunteita vasta lopussa, kun kiintymyksen kohteeksi nousee viaton pentu. Pieni eläin symboloi kaikkea sitä, mikä ollaan menettämäisillään tai on jo menetetty.
Elli Leppä
KIRJA-ARVOSTELUT JATKUVAT TÄHTIVAELTAJA 4/10:ssä.
Mukana mm. Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian, Jukka Laajarinne: Kehys, Petri Laine: Haudattu sydän, Boris Hurtta: Valdemarin kirja, Petri Salin: Kolmaskymmeneskolmas simpanssi, Arthur C. Clarke: Jumalan moukari, Margaret Atwood: Herran tarhurit, Steven Alten: Mayojen testamentti, Douglas Preston: Isku, Robin Cook: Perimä, John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään, Jane Austen ja Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, Pierre Pevel: Kardinaalin miekat, Terry Pratchett: Yövartiosto, Naomi Novik: Jadevaltaistuin, Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa, Päivi Honkapää: Taivaan paino, Maria Turtschaninoff: Arra, Laura Gallego Garcia: Vastarinta ja Kate Thompson: Yön eläjä.