Kirjailijan ensimmäinen romaani on aina oma lukunsa. Genrekirjoissa se saattaa tarkoittaa ideaköyhyyttä, joka osoittaa lajityypin huonoa tuntemusta, tai yliyritteliästä Aivan Kaiken yksien kansien väliin ahtamista. Esikoisteoksissa on ymmärrettävästi nähtävissä myös niin tyylin kuin äänen hakemista sekä puhdasta, pidäkkeetöntä intoa luoda jotain omaa.

Toisinaan taito ei vain yksinkertaisesti riitä kuvaamaan kaikkea sitä,
mitä mieli haluaisi. Esikoisesta voi kuitenkin usein päätellä, onko
kirjailijalta lupa odottaa jatkossa enemmän. Esimerkiksi China
Miévillen King Rat on mielenkiintoinen Hamelnin pillipiiparin
uusiotulkinta, josta oli jo aistittavissa, että tulevissa teoksissa
saattaisi olla tarjolla kunnon herkkua. Guy Gavriel Kayn Fionavar
Tapestry kokoaa kaikki miehen tuntemat myytit yhteen ja on vapauttanut
hänet myöhemmin luomaan aivan omanlaistaan fantasiaa. Terry Brooks
kopioi J. R. R. Tolkienia Sword of Shannarallaan ja… niin, on jatkanut
ihmiskunnan turruttamista sen jatko-osilla.

Joe Abercrombien esikoinen The Blade Itself (2006) on perinteinen
sankarifantasia. Sen pelastaa unohduksen suosta mielenkiintoinen
henkilökaarti, ronski huumori, uskottavan raadollinen toiminnan kuvaus
ja yllättävänkin vahva kerronta. Abercrombie uskaltaa ilotella
stereotyyppien kanssa ja luoda niiden pohjalta toimivia henkilöhahmoja.

Abercrombie on vahvimmillaan nimenomaan hahmojensa kanssa. Kirjan
juonessa ei ole mitään erityisen omaperäistä, mutta rampa inkvisiittori
Sand dan Glokta, sietämättömän ylimielinen aatelisupseeri Jezal dan
Luthar sekä barbaari Logan Yhdeksänsorminen ovat kaikki reiluilla
siveltimen siipaisuilla vedettyjä persoonallisuuksia.

Logan on arkkityyppi, barbaarinen miekkamies, joka soittaa useampaakin
Conan-kelloa kirjan aikana. Kirjailija onnistuu kuitenkin tekemään
Loganista pelkkää kopiota kompleksisemman hahmon, joka on lihaa ja
verta. Hän on taitojensa uhri, väkivaltaa sisimmässään vihaava
taistelukone, jota jäytää niin syyllisyys menneistä veriteoista kuin
tieto omasta pimeästä puolestaan, jolle ei voi mitään.

Tarinan keskeisin hahmo on kuitenkin Glokta, entinen Anglandin
miekkamestari. Hän on ulkomuodoltaan säälittävä sadistinen kiduttaja,
jonka sisäinen myllerrys kestää läpi koko The First Law -sarjan
ensimmäisen osan. Gloktassa manifestoituu Abercrombien tarinan ydin:
väkivalta lisää väkivaltaa. Entinen kidutettu vanki on nyt kiduttaja.
Onko väkivalta väistämätöntä?

Abercrombie luo Gloktasta ensimmäisen osan aikana ensin vastenmielisen,
sitten kiehtovan ja lopulta jopa surullisen hahmon, josta lukijan on
ikään kuin pakko hieman pitää. Kuiva, itseironinen (ja hauska!)
sisäinen monologi auttaa asiaa melko tavalla. Tämä ei kuitenkaan
missään vaiheessa häivytä sitä tosiasiaa, että Glokta on kyyninen
paskiainen.

Abercrombie nauraa lajityypin kliseille. Siinä missä huonompi
kirjailija saisi näistä aineksista aikaan lähinnä epätyydyttävää
puuroa, hän on työstänyt erittäin maukkaan kokonaisuuden ryydittämällä
keitoksensa huumorilla, brutaalilla väkivallalla ja yllättävällä
rakkaustarinalla.

The Blade Itself on selvästi trilogian maailman ja henkilöhahmojen
esittelyosa, vaikka siinä ennätetään jo kohdata erinäisiä tappeluita ja
ennustuksia. Itse tarina pääsee vasta alkuasetelmaan, jossa retkikunta
saa tehtäväkseen matkata etelään, etsimään Unionin pelastusta.
Pohjoisessa riehuvat barbaarit, etelässä Uthman Armoton… Näyttää
pahalta. Ja muistinko mainita epäkuolleen profeetta Khalulin ja tämän
armeijallisen kannibaalivelhoja?

The Blade Itself on erittäin lupaava aloitus herooiselle fantasiasarjalle!

JUKKA HALMEEN KUTZPAH JATKUU TÄHTIVAELTAJA 4/06:ssa. Mukana mm. Tom
Lloydin The Stormcaller, Sarah Ashin The Tears of Artamon -sarja, Leah
R. Cutterin Paper Mage, S. D. Towerin The Assassins of Tamurin sekä
Sasha Millerin Ladylord.