Grimdark
Raadollisuuden rajamailla

Grimdark on fantasian ankarin muoto. Sen tunnusmerkkejä ovat lohduton ja väkivaltainen maailma, jota kansoittavat epämiellyttävät päähenkilöt, joihin on vaikea samaistua. Kuulostaa ikävältä. Mutta silti esimerkiksi Game of Thrones -kirja- ja televisiosarjoilla on kymmeniä miljoonia faneja.

Genrenimenä grimdark on varsin uusi. Sana putkahti ensimmäisen kerran ilmoille toukokuussa 2008 pelijulkaisija Wizard of the Coastin blogipostauksessa, jossa puhuttiin uudesta Shadowmoor-pelistä. Termi on alkujaan lyhenne firman Warhammer 40 000 -roolipelejä luonnehtineesta lausahduksesta "In the grim darkness of the far future there is only war", joka viittasi pelin umpisynkkään universumiin.

Grimdark-termiä voisi toki käyttää monenlaisista inhorealistisista ja raadollisista kulttuurituotteista, mutta se on vakiintunut hyvin synkkää ja ankaraa fantasiaa kuvastavaksi leimasimeksi. Termin merkityksestä on kiistelty, ja etenkin alkuaikoina sitä käytettiin puhtaasti negatiivisena käsitteenä, jonka alle haluttiin lakaista kirjailija Joe Abercrombien sanoin ”kaikki tavara, joka on niin kyynistä, brutaalia, huumorintajutonta ja toivotonta, että se on jo naurettavaa”. Nykyisin sana on saanut neutraalimman luonteen ja sillä tarkoitetaan yleensä raadollista, kyynistä fantasiaa, jonka pääosassa on jonkinlainen antisankari. Samalla on kuitenkin alettu puhua jo grimdarkin kuolemasta, vaikka ilmiö on vasta kymmenen vuotta vanha. Mistä ihmeestä on oikein kysymys?

Kurkistetaanpa ensin hetki historiaan. Voisiko olla niin, että raadollinen fantasia on vain vanha tuttu, jonka ylle on heitetty uudet tamineet?

Ankaran fantasian alkulähteillä

Grimdark ei suinkaan ole syntynyt tyhjästä, vaan sen juuret ovat syvällä 1700- ja 1800-lukujen romantiikassa ja kauhuromantiikassa. Ajassa, jolloin nykyaikainen romaanitaide alkoi saada muotonsa. Hurjat, raa’at tarinat, joita esimerkiksi Charles Perrault ja Grimmin veljekset sekä kokosivat että kehittelivät aikuisten viihdykkeeksi, sisälsivät vaikka millaisia herkkuja ihmismielen pimeältä puolelta – oli insestiä, ihmissyöntiä ja kidutusta. Fantasia ja tieteiskuvitelmat sekoittuivat kauhuun jo alusta lähtien, sillä usein sekä tieteen kehitys että maailman fantastinen ulottuvuus koettiin myös kauhistuttavaksi.

Goottilainen kirjallisuus ammensi yliluonnollisesta ja sisälsi välillä hyvinkin häiriintynyttä materiaalia. Tästä käyvät todisteeksi vaikkapa Ann Radcliffen Udolpho-romaani (1794), Matthew Gregory Lewisin Munkki (1796) sekä Edgar Allan Poen tuotanto. Kun fantasia, kauhu ja scifi alkoivat 1800-luvun lopussa pikkuhiljaa lähteä omille teilleen, ne paiskasivat iloisesti kättä ja lupasivat pitää yhteyttä. Ja tämä lupaus on pitänyt.

Kun nykyisen kaltainen fantasia alkoi 1900-luvulla alkupuolella saada muotoaan, myös sen synkempi puoli kehittyi. Tätä suuntausta johti ns. amerikkalainen koulukunta Weird Talesin ja muiden vastaavien lehtien kautta. Niihin kirjoittivat muun muassa H. P. Lovecraft, Fritz Leiber sekä Conanin luonut Robert E. Howard. Heidän tarinoissaan oli mukana jo aimo annos kyynisyyttä ja likaista maailmaa.      

Todellinen grimdarkin edelläkävijä oli kuitenkin Mervyn Peake Gormenghast-klassikollaan (1946–1959). Gormenghast-trilogia on yksi suurimpia syitä sille, että nykyfantasian synkkä sukuhaara on ylipäätään päässyt syntymään. Kirjasarjan ankea maailma ja melankoliset sekä monimutkaiset henkilöhahmot olivat ilmestymisajankohtanaan jotain aivan poikkeuksellista.

Nykylukijalle Gormenghast on ehkä turhan hidasliikkeinen, mutta sen lohdutonta tunnelmaa ei kukaan ole onnistunut toistamaan. Peakella onkin ollut suuri vaikutus moniin myöhempiin kirjailijoihin – kuten Glen Cookiin ja George R. R. Martiniin.

ALEKSI KUUTION, MARKUS HARJUN JA JUKKA HALMEEN LAAJA GRIMDARK-ARTIKKELI JATKUU PAINETUSSA LEHDESSÄ.

Mukana myös mm. Joe Abercrombien, Steven Eriksonin ja R. Scott Bakkerin esittelyt sekä Mark Lawrencen haastattelu ja novellisuomennos!