Petri Laine
L'amour, la mort, peut-être...
- Lili, oletko kunnossa?
Huone kaartui kuperaksi puolipalloksi ylleni. Yövalaistus teki sileästä, kirkkaanvalkoisesta seinästä tummanpunaisen ja sen pinnasta kurotteli esiin varjoja, jotka katosivat aina kun yritin tarkentaa katsettani niihin.
- Mitä? mutisin ja nousin istumaan.
- Koskeeko sinuun? Vera kysyi. Hän oli kääriytynyt peittoonsa omaan sänkyynsä.
- Minä vain mietin, sanoin ja kuivasin silmäni. Painajaisen sormet puristivat vieläkin kurkkuani. Nielaisin ja niiden ote hellitti hieman.
Irrotin vyön, joka piti minua aloillani ja tönäisin itseni ilmaan. Aseman kiertoliikkeen aikaansaama keinotekoinen painovoima palautti minut muutamassa sekunnissa alas lattialle. Hitaasti huoneen valaistus muuttui kirkkaammaksi ja kaiuttimista alkoi soida Pachelbelin Kaanon.
”Kello on nolla-seitsemän nolla-nolla, tänään on huhtikuun neljäs päivä, 2035. Päivystäjälle huomautus kuittaamattomista raporteista, kiitos.”
Puin pitkän paidan ylleni ja kiinnitin hiukset lenkillä.
- Valvonta on valittanut samasta asiasta monta päivää, huomautin. - Voisitko vuorostasi tehdä asialle jotain?
- Mikä sinua vaivaa? Vera vastasi.
Poistuin ruokailutilaan ja kahmaisin lokerosta viljelmiltä poimitun omenan. Kuorin sen hedelmäveitsellä ja pudotin kuoret biojätekuiluun. Veran laiskuus kiukutti. Hän tuli pian perääni miehistön tummansiniseen haalariin pukeutuneena. Etsin syyllisyyden jälkiä hänen pisamaisista kasvoistaan, mutta Vera ei tuntunut välittävän.
Istuimme syömään pyöreän tason ääreen ja kiinnitimme jalkamme lenkkeihin tasapainon parantamiseksi. Näpäytin konsolin painiketta ja ruutuun tulvi yhteenveto aseman monitoroinnista.
Kuittaamattomat viestit koskivat aurinkopaneelien suuntausta. Jostain syystä automatiikka oli jättänyt sen tekemättä. Ja olimme menettäneet taas lisää kennoja. Osa paneeleista oli ollut silpoutuneina niin kauan kuin muistin, mutta nyt tietokone ilmoitti äkillisestä 25 prosentin vajauksesta virransaannissa.
Kunpa joukossamme olisi ollut edes joku, joka olisi päivittäin tiennyt kertoa, mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Ohjeistusvideot selittivät niin vähän. Tiesimme niiden avulla tarpeeksi aseman ylläpidosta, mutta videoissa ei ollut mitään Maasta - ei mitään myrskystä, joka oli tuudittanut muut uneen.
Vera ahmi suuhunsa ruoka-automaatissa lämmittämäänsä annoslevyä.
- Kai minä sitten joudun käymään kirjastossa, sanoin. - Lähdetkö mukaan?
- Kohta on viestin aika.
Maasta suunnattu sanoma oli vain Veran tekosyy olla tekemättä mitään.
- Se on nauhoite. Aina sama.
Vera kohautti hartioitaan. Heitin häntä omenan kannalla, mutta hän väisti.
Katsoin ikkunaan, jonka takana hehkui valtaisa kekäle. Ainoastaan massiivisten tulivuorten ja laavavirtojen loimu heijastui planeettaa lähes kauttaaltaan peittävän pölypilven läpi. Joku Maasta lähetti viestiä tarkoituksella, vaikka oli epätodennäköistä, että siellä kukaan olisi enää elossa.
Maa oli enää vieras, vihamielinen maailma.
PETRI LAINEEN PALKITTU NOVELLI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 1/10:ssä.