Kun minulta aikoinaan kysyttiin, haluanko arvostella Tähtivaeltajaan jonkun uppo-oudon Jon Courtenay Grimwoodin Stamping Butterflies -romaanin, en miettinyt vastaustani pitkään. Syy oli hyvin yksinkertainen: jos sekä kirjailijalla että romaanilla on niin tyylikäs nimi, että jo niiden lausuminen sytyttää räiskyvän uteliaisuuden, täytyy kyseessä olla todella kutkuttava teos. Intuitioni ei pettänyt.
Kirja imaisi mukaansa heti. Pakotin myös avopuolisoni lukemaan sen, ja hänelle kävi samoin. Romaanin monitasoinen juoni herätti meissä erilaisia tulkintoja - oikein kunnon perheriidan edestä. Viimeistään riita teki minusta vankkumattoman JCG-fanin.
Tarantino kohtaa Gibsonin. Niin trendikästä kaunokirjallisuutta, että voit pukeutua siihen. 2000-luvun Raymond Chandler. Unohtakaa Matrix, tämä on jotain paljon hienostuneempaa ja seksikkäämpää.
Nämä hölmöt lauseet ovat suoraan kirja-arvosteluista, joissa on ylistetty John Courtenay Grimwoodin teoksia. Vaikka lauseet kuulostavat irrallisina suorastaan hävyttömän naurettavilta, ne antavat suuntaviivaa siitä, millaista tekstiä herra Grimwood kirjoittaa. Vielä älyttömämpää on, että häntä tituleerataan edelleen - yhdeksän julkaistun romaanin jälkeen - britti-scifin tulevaisuuden tähdeksi.
Jos kirjailijan arvo mitattaisiin palkinnoissa, Grimwood olisi yhä pikkutekijä. Vuosien varrella ehdokkuuksia on tosin kertynyt tasaiseen tahtiin, ja kirjailija on pokannut Iso-Britannian vuoden parhaalle scifi-romaanille annettavan BSFA-palkinnon jo kahdesti. Hänen neljä viimeisintä teostaan on ollut ehdolla merkittäville palkinnoille. Mutta pokaalipuheet eivät anna Grimwoodista erityisen paljastavaa kuvaa, joten kopsautetaanpa kirjailijan päätä vasaralla ja kurkistetaan kallon sisään.
Maailmankansalainen Grimwood
Kops. Ensimmäisenä pään sisältä tunkee esiin kirjailijan hämmästyttävän vaiherikas lapsuus. Jon Courtenay Grimwood ei juuri syntymävuottaan julkisesti levittele, joten todetaan vain, että hän syntyi 1960-luvun alkupuolella Valletassa, Maltan pääkaupungissa. Jo alku oli hieman yllättävä, sillä kirjailijan äiti joutui vesihiihto-onnettomuuteen raskauden loppuvaiheessa.
Niinpä Jon syntyi keskosena muutaman viikon etuajassa. Ensimmäinen huolenaihe oli, jääkö hän lainkaan henkiin. Elämänsä alkupäivät poika viettikin luostarissa nunnien hoivissa. Joidenkin huhupuheiden mukaan kuolleen papin haamun nähtiin leijailevan pojan yläpuolella tämän maatessa kehdossaan ja kumartuvan tämän puoleen. Kenties hän antoi vauva-Jonille tarinaidean tai pari.
Kun Jon oli paremmassa kunnossa, perhe muutti Englantiin, mutta palasi Maltalle, kun poika oli neljän ikäinen. Siellä he viettivät vielä muutaman vuoden.
Lastenhoitajilla ja palvelusväellä on Grimwoodin kirjoissa usein pieni, mutta erityinen rooli, ja kirjailijan taustaa ajatellen se ei ole mikään ihme. Pikku-Jon nimittäin vietti päivät pääasiassa maltalaisen lastenhoitajan, Carmenin, kanssa. Tämä raahasi häntä ympäri kaupunkia, tutustutti hänet omaan perheeseensä ja opetti jopa maltankielisen iltarukouksen. Grimwood on kertonut, että Carmen on yksi hänen elämänsä suurista vaikuttajista, niin kuin on myös hänen lastenhoitajansa Singaporessa. Kirjailijan omien sanojen mukaan hän on ”ainakin osittain hoitajien kasvattama”.
Maltan jälkeen perhe kurvasi Englannin kautta Jahortalle Singaporeen. Singapore-aikanaan Jon sahasi Euroopan ja Aasian väliä jatkuvasti, sillä hän kävi koulua sisäoppilaitoksissa Englannissa. Eikä matkustelu tähän loppunut. Teini-iässä perhe muutti Norjaan Oslon lähellä sijaitsevalle saarelle (!). Kirjailija sanoo ihannoineensa Norjaa, jossa kykeni saman päivän aikana käymään sekä laskettelemassa että vesihiihtämässä. Jos tässä lehdessä olevaan haastatteluun on uskominen, kaipuu Skandinaviaan on herännyt uudelleen.
Grimwood myöntää, että hänellä on ollut fantastisen etuoikeutettu lapsuus. Muutaman vuoden takaisessa Locus-lehden haastattelussa hän toteaa, että sai pienenä käydä vaikka missä: hindu- ja buddhatemppeleissä, uimassa keskellä viidakkolampea ja kerran jopa aidossa oopiumiluolassa, jos viimeksi mainittua nyt voi etuoikeutena pitää.
Nuoruudessaan Jon päätyi autiolla rannalla myös suuteluetäisyydelle paviaanin kanssa. Hänen kertomansa mukaan sukulaislajien kohtaaminen ei kuitenkaan sujunut kaikkein ihanteellisimmalla tavalla. Molemmat olivat huutaneet kauhusta kuin heikkomieliset ja juosseet vastakkaisiin suuntiin niin kovaa kuin vain kykenivät. Tapaamisella oli silti lähtemätön vaikutus, sillä Grimwood sanoo yhä muistavansa paviaanin komeat torahampaat. Miten tämä on vaikuttanut kirjailijan uraan, sitä hän ei osaa sanoa.
Täysi-ikäisenä Grimwood opiskeli Kingston Collegessa journalismia, teki siinä sivussa hanttihommia ja päätyi lopulta kirjoittajaksi monille lehdille, joista nimekkäimpiä lienevät The Independent, Maxim ja The Guardian. Tarinoita näistä ajoista riittäisi vaikka kuinka. Mainittakoon nyt vain, että opiskeluaikanaan Grimwood oli lomalla Italiassa, jossa fasistit kaappasivat junan, jolla hän matkusti. Henkensä pitimiksi kirjailija lauloi työväen suosimaa Red Flag -kappaletta. Niin, ja 1990-luvun alussa Grimwood vietti kaksi vuotta kuolleena (!) puhtaasti verotuksellisista syistä. Jos näistä aineksista ei olisi syntynyt tarinankertojaa, niin kyseessä olisi ollut törkeä rikos.
ALEKSI KUUTION HUOMATTAVAN LAAJA JON COURTENAY GRIMWOOD -ARTIKKELI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 4/08:ssa.
MUKANA MYÖS GRIMWOODIN HAASTATTELU SEKÄ Repeämän enkeli -NOVELLISUOMENNOS.