Scifin ja utopioiden suhde on aina ollut monimutkainen. Eri aikakausien kuvaukset ihanneyhteiskunnista ovat vanhempia kuin varsinaiset tieteistarinat. Traditiot yhdistyivät käytännössä vasta 1800-luvun lopulla.

Scifissä on toki kuvailtu ihanneyhteiskuntia, mutta niihin on usein liittynyt kätkettyjä piikkejä. On oletettu, että kehitys johtaa paremmin järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, yksilöiden vapauteen, tasa-arvoon ja oikeudenmukaiseen maailmaan, mutta ani harvoin täydellisyyteen. Tuorein trendi ovat olleet puutteen jälkeiset yhteiskunnat, joissa taistelu rajallisista resursseista ei enää aiheuta konflikteja yhteisöjen ja yksilöiden välillä.

Vielä kymmenen vuotta sitten haaveiltiin, että teknologia vapauttaisi ihmiskunnan. Mutta nyt usko teknologiaan alkaa horjua.

Cory Doctorowin lähitulevaisuuteen sijoittuva Walkaway (2017) on inspiroivin kirja, minkä olen viimeisen vuoden aikana lukenut. Romaanin kuvailemassa maailmassa teknologia on mahdollistanut sen, että rahalla ei ole enää merkitystä. Paitsi jos sitä on tarpeeksi. Niin paljon, että sillä voi ostaa oman armeijan, vakoilukoneiston ja valtion. Vapautta rahalla saa kuitenkin vain rajoittamalla muiden vapautta. Toisaalta kun kenenkään ei enää tarvitse tehdä töitä, vapauden voi saavuttaa myös määrittelemällä itse, mitä vapaus on.

Walkway on käytännössä roadmovie tai odysseia, joka kertoo kolmesta ystävyksestä. He päättävät hylätä täydellisen keskiluokkaistuneen yhteiskunnan, jossa ei ole heidän mielestään riittävästi vapautta. He eivät kuitenkaan poistu tyhjiöön, vaan järjestäytyneen kilpailuyhteisön ulkopuolella elävään varjoyhteiskuntaan. Siellä vapaus tarkoittaa, että ihmiset voivat milloin vain kävellä pois ja aloittaa kaiken alusta.

Kävelijöiden varjoyhteiskunta syntyy tyhjästä. Jos joku haluaa rakentaa maantien varteen kylpylän, hän avaa aurinkopaneelin, käynnistää 3d-tulostimen ja tulostaa kaiken tarvitsemansa. Joku ohikulkija saattaa innostua projektista ja pysähtyä auttamaan. Kun kylpylä on valmis, se palvelee asiakkaita, kunnes maanomistaja käyttää valtaansa ja jyrää paikan maan tasalle. Sen sijaan, että kävelijät alkaisivat puolustaa rakennelmaansa, he kävelevät – jatkavat matkaansa ja kenties perustavat uuden kylpylän seuraavan tien varteen tai tekevät jotain ihan muuta.

Kävelijät elävät siis eräänlaisissa anarkistisissa kollektiiveissa, jonka jäsenet valitsevat itse, kuuluvatko he yhteisöön vai eivät. Yhteisöön, joka ei perustu luottoon vaan luottamukseen, ei krediittiin vaan kredibiliteettiin. Jos kollektiivin meno ei miellytä, voi aina kävellä pois ja jatkaa matkaansa seuraavaan – tai perustaa omansa.

KIMMO LEHTOSEN KUTZPAH-PALSTA JATKUU PAINETUSSA LEHDESSÄ.