Merkillinen herrasmies Alan Moore

osa 1

Jos asiaa mitataan sarjakuvamaailman Oscareina pidetyillä palkinnoilla, ei ole epäselvää, kuka on modernin sarjakuvan kuningas. Alan Moore on voittanut Kirby-, Harvey- ja Eisner-kisoissa parhaan käsikirjoittajan tittelin peräti 19 kertaa. Mooren ylivoima on murskaava, sillä hänet on palkittu yhtä monesti kuin neljä seuraavaksi menestyneintä kirjoittajaa yhteensä.

Paitsi sarjakuvien tekijänä, Moore tunnetaan myös tuuheapartaisena eksentrikkona, joka ei osaa käyttää internetiä eikä suostu ottamaan rahaa teostensa pohjalta tehdyistä elokuvista. Hän on kreikkalaista käärmejumalaa palvova maagikko, jonka tänä vuonna ilmestyvä Jerusalem-romaani on pidempi kuin Raamattu.

Sekä mies että hänen uransa ovat – erään sarjakuvan otsikkoa lainaten – kerrassaan merkillisiä.

Puilla paljailla Northamptonissa

Alan Moore syntyi vuonna 1953 Keski-Englannin Northamptonissa, jossa hän on myös asunut koko ikänsä. Kaupungin värikäs historia on päässyt muun muassa osaksi esikoisromaania Voice of the Fire (1996). Vahvasti Northamptonia muistuttavaan kaupunkiin sijoittuu myös Mooren uran suurin epäonnistuminen, kesken jäänyt Big Numbers -sarjakuva, josta oli määrä tulla yksi hänen pääteoksistaan.

Näistä painotuotteista ei kuitenkaan ollut vielä tietoakaan 1950-luvun Northamptonissa, jossa Alan Moore syntyi köyhään, työväenluokkaiseen kaupunginosaan. Tämä tarkoitti sodanjälkeisessä luokkayhteiskunnassa, että sähkövaloja ja sisävessaa pidettiin luksuksena, eivätkä kaikki aikuiset osanneet edes lukea. Mooren vanhemmat olivat kuitenkin lukutaitoisia, ja he varmistivat, että heidän lapsensakin osasi lukea jo ennen kouluun menoa.

Köyhyydestä huolimatta Moore on usein kertonut olleensa tyytyväinen lapsuuden oloihinsa. Hän luki paljon ja oli kiinnostunut erityisesti mytologioista. Myös sarjakuvat vetivät häntä puoleensa.

Mooren lapsuuden suosikkeihin kuuluivat amerikkalaiset silver age -kauden supersankarit, kuten Jack Kirbyn Ihmeneloset, DC:n Batman ja Teräsmies sekä Charlton-yhtiön sankarit, joihin kuuluivat The Question, Blue Beetle ja Captain Atom. Varsinkin viimeksi mainituilla on tärkeä rooli Mooren myöhemmissä sarjakuvissa. Nuori Alan myös piirteli omia supersankaritarinoitaan. Koska monistuslaitteita ei ollut käytössä, hän vuokrasi kertomuksiaan pikkurahasta koulutovereilleen.

Koulussa Moore pärjäsi ensi alkuun hyvin, mutta ajautui ongelmiin, kun tuli aika vaihtaa oppilaitosta. Sen ajan brittiläisessä koulujärjestelmässä 11-vuotiaat lapset testattiin ensimmäisen alakouluvaiheen jälkeen Eleven Plus -kokeella, jonka tulosten perusteella parhaat pääsivät jatkamaan grammar schooliin. Moore selvisi kokeesta ja kohtasi uudessa koulussa ensimmäistä kertaa paremmin toimeentulevien perheiden lapsia, joilla oli kotiolojen ja yksityisopettajien ansiosta etumatkaa koulunkäynnissä. Moorella oli vaikeuksia sopeutua myös koulun yläluokkaisempaan kuriin, joten hän alkoi lintsata ja alisuoriutua. Haastatteluissa hän on kertonut, kuinka turhauttavaa luokkaerojen kyllästämä koulunkäynti oli.

Sarjakuvat ja supersankarit eivät päästäneet Moorea otteestaan. Hän alkoi lukea myös Harvey Kurtzmanin Madia sekä underground-lehtiä, muun muassa Art Spiegelmanin toimittamaa Arcadea ja Robert Crumbin sarjakuvia. Sarjakuvalehtien kirjeenvaihtoilmoitusten kautta hän tutustui toiseen innokkaaseen sarjakuvafaniin nimeltä Steve Moore, josta tuli tärkeä vaikuttaja hänen myöhemmällä urallaan.

Aikuisuutta lähestyvä Moore käytti huumeita, erityisesti psykedeelistä lsd:tä, jonka löytämistä hän on kuvannut uskomattomaksi kokemukseksi: "Ei sillä, että suosittelisin sitä kenellekään muulle, mutta se sai minut tajuamaan, että todellisuus ei ole kiinteä. Se todellisuus, jonka näemme ympärillämme joka päivä on vain yksi todellisuus, ja tärkeä sellainen – mutta on myös toisenlaisia näkökulmia, joissa aivan eri asioilla on merkitystä, ja ne ovat aivan yhtä tärkeitä."

Moore innostui lsd-profeetta Timothy Learyn ajatuksista, jotka olivat keskeinen osa 1960-luvun vastakulttuuriliikehdintää. Hän alkoi välittää – omien sanojensa mukaan lähinnä ideologisista syistä – tajuntaa laajentavia aineita myös koulutovereilleen. Ennen pitkää Moore jäi tietysti kiinni, ja koulu erotti hänet vuonna 1971. Rangaistakseen Moorea kovemmin rehtori myös kirjoitti kaikille lähialueiden oppilaitoksille kirjeen, jossa varoitti niitä ottamasta 16-vuotiasta häirikköä oppilaaksi.

Niinpä Moore joutui menemään töihin. Kunnollista työpaikkaa ei saanut ilman koulutodistusta, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäivät vastenmieliset ruumiilliset työt. Esimerkiksi parkitsimossa hänen toimenkuvaansa kuului veristen lampaannahkojen raahaaminen kylmistä vesisammioista, joissa kellui kuolleiden eläinten osia. Ankean työn vastapainoksi työntekijät kuluttivat aikaansa heittelemällä toisiaan lampaankiveksillä. Kun Moore sai tästäkin paikasta lähtöpassit parin kuukauden jälkeen huumeiden käytön takia, ei tulevaisuus näyttänyt erityisen ruusuiselta.

OSKARI RANTALAN MASSIIVISEN ALAN MOORE -ARTIKKELIN ENSIMMÄINEN OSA JATKUU PAINETUSSA LEHDESSÄ.