Thomas Ligotti on todella paljosta vastuussa. Esimerkiksi omaperäisyydestä, joka kauhukirjallisessa genressä painii aivan omassa sarjassaan. Ja jos miehen nimi ei sano yhtään mitään, niin se ei ole ihme, sillä jopa kotimaassaan Yhdysvalloissa Ligotti on niin tuntematon, että The Washington Post on kutsunut häntä ”kauhun tarkimmin varjelluksi salaisuudeksi”.

Ligotti aloitti kirjallisen uransa 1980-luvun alussa julkaisemalla novelleja lähinnä amerikkalaisissa pienlehdissä. Erikoisten ja oudon koskettavien tarinoidensa ansiosta hän sai itselleen varsin nopeasti pienen, mutta sitäkin innokkaamman ihailijajoukon. Ligotti oli myös elämäntavoiltaan jossain määrin sosiaalinen erakko, ja tämä - yhdistettynä hänen jo tuolloin hyvin ammattimaisesti kirjoittamaansa proosaan - synnytti innokasta spekulointia miehen henkilöllisyydestä: Oliko Thomas Ligotti kenties jonkun jo asemansa vakiinnuttaneen kirjallisen mestarin pseudonyymi?

Myöhemmin Ligotti valotti itse haastatteluissa taustaansa. Hän syntyi Detroitissa vuonna 1953 ja työskenteli ennen kirjoittajaksi ryhtymistään kirjallisuuden tutkimukseen erikoistuneessa Gale Group -kustantamossa. Niin lukijana kuin kynäseppona hän viihtyy enimmäkseen novelliformaatin parissa, ja hänen suosikkikirjailijoitaan ovat mm. H. P. Lovecraft, Edgar Allan Poe, Vladimir Nabokov ja William S. Burroughs. Musiikista lähinnä hänen sydäntään on instrumentaalirock.

Tutkielmassaan The Modern Weird Tale akateemikko S. T. Joshi kirjoittaa, että Ligottin tuotannossa on tuskin yhtään ”normaalia” päähenkilöä. Kirjailija itsekin myöntää tämän ja toteaa, etteivät ns. normaalit ihmiset ole kiinnostaneet häntä koskaan. Hänen ensimmäinen novellinsa onkin joskus kouluaikoina kirjoitettu Rubberhead, jonka päähenkilönä seikkailee pyyhekumi...

Ligottin esikoisteos, Songs of a Dead Dreamer -novellikokoelma, julkaistiin vuonna 1986. Jo se osoittaa miehen olevan kaiken saamansa hypetyksen arvoinen. Teoksesta käy nopeasti ilmi, ettei Ligotti ole mikään viihdekirjailija. Hän kirjoittaa hyvin monisyistä, lyyristä ja rikasta kieltä, mutta ei koskaan itsetarkoituksellisen konstikkaasti. Dialogia on vähän, mutta sen sijaan evokatiivista paikkojen, tapahtumien ja ihmisten kuvausta sitäkin enemmän. Tämä tekee tekstistä kieltämättä varsin hankalaa ja hidasta luettavaa, mutta palkitsee sitäkin anteliaammin.

Kokoelman ensimmäinen novelli paljastaa, miten jumalattoman tehokasta Ligottin alleviivaamaton alavireisyys parhaimmillaan on. The Frolic on näennäisen yksinkertainen tarina vankilapsykiatrista, joka työpäivän jälkeen kertoo vaimolleen uudesta potilaastaan, ilmeisen vaarallisesta lastenraiskaajasta, joka on kehittänyt itselleen erikoisen fantasiamaailman. Tämä ”John Doe” on kuvaillut hyvin elävästi terapeutilleen seikkailujaan galaktisten slummien synkillä syrjäkujilla. Maailmassa, jossa varjot vaeltavat särmikkäinä kinoksina, jossa loputtomat portaikot ovat oudolla tavalla särkyneet ja jossa kaukana siintävät vuorenhuiput eivät koskaan pysy paikallaan. Psykiatri on vakuuttunut miehen hulluudesta. Lukija taas siitä, että kyseessä on jonkinlainen outo kosminen pedofiili.

Esikoisteokseksi kirja on harvinaisen kypsää ja itsevarmaa jälkeä. Ligotti tuntuu kokolailla täydellisesti sisäistäneen Ramsey Campbellin oivalluksen, jonka mukaan kauhu toimii parhaiten silloin, kun se vihjailee hienovaraisesti jonkin suuren ja kammottavan läsnäolosta. Lukijan oma mielikuvitus kyllä pitää huolen lopusta.

HANNU BLOMMILAN LIGOTTI-ARTIKKELI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 2/09:.ssä. MUKANA MYÖS SUOMENNOS LIGOTTIN MAINIOSTA KAUHUNOVELLISTA!