On yleinen harhaluulo, että science fictionilla olisi nimensä mukaisesti jotain tekemistä tieteen kanssa. Toki jotkut tarinanikkarit ovat pohtineet kuvaamiensa tapahtumien uskottavuutta, mutta nämä hidastempoiset ja raskaat teokset ovat harvoin tavoittaneet suuren yleisön suosiota. Viihteen tekijät ovat sen sijaan jo kauan sitten huomanneet, että terve järki ja hyvä yleissivistys ovat scifissä ja kauhussa pelkästään haitaksi.

Erityisesti elokuvien scifi on perinteisesti kliseistä, vähän samaan tapaan kuin vesi on märkää ja paavi on katolinen. Filmien lempiaiheita ovat tiedemiesten toimet, jotka menevät kammottavalla tavalla pieleen. Mutta kuinka moni on pannut merkille, että jo heidän alkuperäisetkin ideansa ovat useimmiten täysin järjenvastaisia?

Aina kannattaa kokeilla,
eli Victor Frankenstein

Kaikkien hullujen tiedemiesten äiti, isä ja isoisä on tietysti tohtori Frankenstein. Hänestä romaanin kirjoittanut Mary Shelley ei mitenkään voinut arvata, kuinka hänen luomustaan tultaisiin käsittelemään sadoissa myöhemmin valmistuneissa A-, B- ja Ö-luokan elokuvissa - ja hyvä niin.

Kuten hyvin muistamme, tohtori Frankenstein halusi haastaa Jumalan ja luoda elämää tyhjästä. Ei hassumpi tavoite, moni tiedemies yrittää samaa tänäkin päivänä. Kirja jättää hänen tarkemmat metodinsa aika lailla hämärän peittoon, mutta elokuvat esittelevät niitä hyvinkin tarkkaan: Tohtorimme kaivaa haudoista ruumiinpalasia ja ompelee ne yhteen. Iskettyään sähkövirran palapeliinsä lekurimme julistaa ylpeänä luoneensa elämää.

Herätys tohtori! Sinulla voi olla hyppysissäsi elinsiirtojen maailmanennätys sekä uskomaton taito uudelleenkäynnistää lihaa, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt umpeen aikoja sitten. Mutta tämä ei tarkoita, että keitoksesta syntyisi uutta elämää.

Entä miksi hirviö ei muista, kuka hän oikein on? Ainakin elokuvissa hahmon aivot on aina napattu joltain vainajalta, jonka olettaisi tietävän paremmin. Universalin klassikkoversiossa piilee hupaisa, usein jäljitelty kohtaus, jossa apuri tuo tohtorille neron aivojen sijaan rikollisen pääkopan sisällön - purkkiin säilöttynä. Se, että tällaiseen säilömiseen käytetään spriitä, voi hyvinkin selittää hirviön urahtelun, muistamattomuuden ja väkivaltaisen käytöksen: olentoparalla on hyperkrapula!

Kun vielä mietitään, millaista pikkutarkkaa kädentaitoa tarvitaan yhdistämään eri ruumiinpalojen jänteet, hermot ja suonet toisiinsa, tuloksen visuaalinen jälki ei vakuuta. Ainakin ulospäin hirviöt ovat täynnä rumia, rosoisia arpia, jotka on harsittu kasaan kuin paksulla karhunlangalla. Lisäksi ihmetyttää, kuinka kukaan ei tunnista vainajaa? Saumojen perusteellahan voimme päätellä, että hirviön kasvot tai väliin jopa koko kallo, on lainattu joltain vastikään kuolleelta paikalliselta. Ja luulisi nyt ainakin, että Boris Karloffin näköinen jäpikkä olisi painunut jonkun mieleen, hän kun ei varsinaisesti sulaudu väkijoukkoon.

Edellä mainitut ongelmat eivät ole tohtoria hidastaneet, sillä Frankenstein on kaikkien aikojen filmatuin kirja. Lisäksi ruumiiden kanssa temppuilu on innoittanut lukuisia muita hulluja tiedemiehiä ryhtymään alalle. Moni wannabe on viisaasti jättänyt palojen ompelun väliin ja siirtynyt suoraan kuolleiden henkiin herättämiseen.

PETRI HILTUSEN HULPPEA ARTIKKELI ELOKUVIEN TIETEISIHMEISTÄ PÄÄSEE KUNNOLLA KÄYNTIIN TÄHTIVAELTAJA 2/09:ssä.