Leena Krohn
Valeikkuna
(Teos)
”Todellisuus on todellisuuden kuva.”
Tämän saa omakohtaisesti kokea Leena Krohnin kirjan kertoja. Todellisuutta pakoileva ja samalla janoava vanhemmanpuoleinen mies, joka viettää aikansa suolavedellä täytetyssä kelluntatankissa. Sieltä hän pitää filosofin istuntoja keskustelunhaluisille asiakkailleen - silloin kun ei satu saamaan narkoleptista kohtausta ja nukahtamaan. Tai jos ei juuri tuijottele kattoonsa maalattua valeikkunaa, illuusiota, jossa pilvet näyttävät lipuvan hänen vaatimattoman huoneistonsa yllä.
Teoksena Valeikkuna sijoittuu luontevasti Krohnin muun tuotannon joukkoon. Siitä löytyvät kirjailijalle niin tutut elementit: sivusta tapahtumia seuraava keskushenkilö, episodimainen kerronta, filosofiset pohdiskelut elämän suurista kysymyksistä sekä toden ja epätoden rajojen koettelu. Romaani on kuitenkin selkeämmin scifiä kuin suurin osa Krohnin töistä.
Kellumisesta nauttiva herra filosofi elää lähitulevaisuuden maailmassa. Hänen tyttärensä on täynnä implantteja ja sensoreita, jotka rekisteröivät kaikki hänen tekemisensä. Tietojen pohjalta ollaan rakentamassa synteettisiä uusia ihmisiä, sillä ihmiskunta on vetelemässä viimeisiään. Avaruusturistit käyvät asteroidikierroksilla, ilmakehä on myrkkyjen kyllästämää ja metamateriaalista valmistetut vaatteet tekevät kantajastaan näkymättömän.
Kaupungilla kauhua herättää Harppi-liiga, joka polttaa sattumanvaraisesti tuhkaksi kadulla liikkujia. Liigan tarkoin valitut jäsenet saavat hulppeita etuja, kuten lounaskuponkeja, ja sen perustaja Metamaatti suunnittelee iskuja matemaattisia kaavoja laskeskellen. Filosofi haaveilee murhaavansa hänet.
Kirjan käsittelemät aiheet ovat ikiaikaisia. Filosofin asiakkaat pohtivat kysymyksiä rakkaudesta, mustasukkaisuudesta, kuolemasta, ilosta ja surusta. Ja ihmettelevät yleensä ihmisenä olemista. Moni yrittää myös paeta todellisuutta - jos ei huumeilla tai virtuaalimaailmoissa, niin sitten vajoamalla uneen. Krohnin luoman maailman perusvire onkin alakuloinen, mutta ei kuitenkaan suoranaisen dystooppinen. Toivoa on vielä.
Krohnin sanankäyttö on taiturimaista, kuten aina. Niukka täsmäteksti tavoittaa muutamin vedoin haluamansa. Kattomaalauksen sinitaivas häikäisee lukijan silmiä, kelluntaveden suolan karvas haju kutittaa nenää ja Metamaatti-murhamestarin huulet verestävät pahanilkisesti.
Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys? Ehkä koomapotilaan hallusinaatioista? Syntymättömän lapsen kuulemista satunnaisista katkelmista? Vai yksinkertaisesti suolalta haisevan ylipainoisen harrastelijafilosofin kokemuksista ja harhoista?
Krohn on kirjoittanut jälleen kerran hienon romaanin, joka saa ajatukset laukkaamaan, välillä ihan holtittomastikin. Valeikkunan lasiruuduista jokainen lukija näkee oman maisemansa. Yhdelle se on ukkosmyrskyinen, toiselle aamukasteen raikas.
Minna Kumpulainen
KIRJA-ARVOSTELUT JATKUVAT TÄHTIVAELTAJA 2/09:ssä. Mukana mm. Maarit Verronen: Normaalia elämää, Outi Alm: Suhteettomia tiloja, Harri Närhi: Apinamorsian, Ursula K. Le Guin: Kahdesti haarautuva puu, Charlotte Perkins Gillman: Herland, Haruki Murakami: Kafka rannalla, Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, Tim Davys: Amberville, Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus, Guyla Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja, Neil Gaiman: Hämähäkkijumala, Maite Carranza: Susiemon klaani, Aldous Huxley: Tajunnan ovet ja Taivas ja helvetti sekä Max Brooks: Zombi - Taistelijan opas.