John Carter
 
Pienenä tiniäisenä, hamalla 1970-luvulla fanitin Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoja kuin John Carter Dejah Thorista. Käytännössä osasin romaanit ulkoa. Aikuisiällä sarja ei enää pelittänyt, ja uudelleenlukuyritykset johtivat epätoivoiseen hiusten repimiseen. Joskus lapsuuden kokemukset kannattaa suosiolla jättää ajan kultaamiksi muistoiksi.
 
Niinpä animaatioveijari Andrew "Nemo" Stantonin ohjaamaa John Carter -elokuvaa tuli lähestyttyä pelon sekaisin tuntein. Kestääkö moista katsoa edes nelikätinen marsilainen? Lyödäänkö lapsuus nyt lokaan?
 
Helpotuksesta huokaisten voin sanoa, että ei. John Carter -leffa on visuaalisesti rikas vanhanajan tieteisseikkailu, joka toiminee hyvin 10-ikävuoden tietämillä heiluville scifittäjille. Meille valkohapsille se tarjoilee puolinostalgisen matkan aikaan, jolloin miekat ja sandaalit pöllyttivät Barsoomin punaista hiekkaa.
 
Mars on kuolemaisillaan, koska ikuisesti elävät thern-nukkemestarit ovat antaneet Zodangan kaupungin johtajalle, vallanhimoiselle Sab Thanille (Dominic West) hyperaseen. Kättään heilauttelemalla mies hallitsee tuhoisaa sinisädettä, joka niittää vihollisia kuin heinää. Thernien ilkeisiin suunnitelmiin kuuluu myös avioliitto Helium-kaupungin omapäisen prinsessan, Dejah Thoriksen (Lynn Collins), ja Sab Thanin välillä.
 
Muikut mutkistuvat, kun Yhdysvaltain kansallissodan veteraani John Carter (Taylor Kitsch) törmää Maapallolla thernien agenttiin. Kultaa metsästävä konfederaation ex-kapteeni joutuu tahtomattaan siirretyksi punaisen planeetan taistelutantereille. Marsin pienemmän painovoiman ansiosta Carter saa yli-inhimilliset voimat sekä kyvyn tehdä satametrisiä superloikkia.
 
Alkuun mies ei millään tahtoisi sekaantua marsilaisten keskinäisiin sotiin, mutta lopulta etelän herrasmiehen sisäänrakennettu oikeamielisyys ottaa ohjakset käsiinsä. Oma vaikutuksensa asiaan on myös Dejah Thoriksella, johon Carter palavasti rakastuu.
 
Ulkoisesti elokuvassa on kaikki kohdallaan. Uhkeat maisemat, päheät lentoalukset, valtavat joukkonäkymät sekä Barsoomin lukemattomat eri rodut ovat kaunista katseltavaa. Rahaa on poltettu tietokoneanimoituihin hahmoihin siinä mittakaavassa, että ne ovat jopa eläviä näyttelijöitä persoonallisempia ja karismaattisempia ilmestyksiä. Ei siis liene ihmekään, että elokuvan hurmaavimmat kohtaukset sijoittuvat Tars Tarkaksen (äänenä Willem Dafoe) johtamien vihreiden marsilaisten pariin.
 
Juonipuoli ei toimi läheskään yhtä hyvin. Tarinan infantiilit ulottuvuudet, ylenpalttinen järjenvastaisuus sekä thernien nostaminen kuvioiden keskiöön syövät urakalla kokonaisuuden viehätysvoimaa. Samalla on menetetty jotain oleellista alkuperäisten kirjojen ihmeen tunnusta. Niinpä filmi tuo enemmän mieleen uusien Star Wars -rainojen muovisen elottomuuden kuin sen reippaan pulp-kuvaston, jota ainakin osa käsikirjoittajista on selvästi tavoitellut.
 
Ei tullut John Carterista uutta Flash Gordonia (1980) - tai edes Masters of the Universea (1987) - valitettavasti.
 
Toni Jerrman - 3 tähteä