Maarit Verronen
Keihäslintu
(Tammi)
Röyhkimyksiä
ja raakalaisia. Heitä ei ole ilo tuntea, mutta heistä saa hyviä
tarinoita. Tähän on päätynyt Maarit Verronen uusimmassa
novellikokoelmassaan, jota ei voi missään nimessä kutsua mukavaksi.
Verrosen tuotannossa se on silti looginen osa jatkumoa, ihmisenä
olemisen ihmettelyä.
Keihäslinnun novellit
käsittelevät yhteistä teemaa: sukupuuttoa. Jo iäksi hävinneitä
eläinlajeja ja ihmisheimoja, kuoleman partaalla sinnitteleviä ja niitä,
jotka eivät koskaan häviä maankamaralta oman häikäilemättömyytensä
ansiosta. Tämä verenpunainen lanka polveilee kirjan kaikissa kolmessa
kokonaisuudessa.
Niistä ensimmäinen
kuvailee yksilöiden selviytymistaistelua. Niin lasten kamppailua
huomion saamiseksi kuin aikuisten rajumpiakin kahinoita vaikkapa
työpaikoilla. Ehdoton helmi on kertomus kesäisestä piknikistä
Taneli-pojan silmin. Retki saa hetkessä uuden suunnan, kun
mustasukkainen tenava tuuppaa pikkusiskonsa laiturilta mereen. Verronen
on tavoittanut loistavasti lapsekkaan itsekeskeisen ajatusjuoksun, ja
tuhma-Taneli jääkin painamaan mieltä pitkäksi aikaa.
Kirjan
toisen kokonaisuuden aiheena ovat kummalliset yhteisöt. Päähenkilöinä
kukkoilevat mm. diktaattorit, munkit ja poliitikot, jotka uskovat
tietävänsä kaiken paremmin kuin muut. Hehän ovat viisaita johtajia ja
nuo muut vain moukkia. Tyhmä kansakin voi kuitenkin lopulta periä
voiton.
Tämän sarjan mieleenpainuvimman
kertomuksen keskushenkilönä on tavallinen kaduntallaaja, joka havahtuu
eräänä päivänä yllättävään havaintoon. Lapset ovat nimittäin ruvenneet
muistuttamaan toisiaan, joten heitä on lähes mahdoton tunnistaa. Mutta
kaikkeen tottuu aikanaan, toteaa päähenkilö lopulta verrosmaisen
tyyneen tyyliin.
Viimeinen jakso paneutuu
sitten kirjan nimikkoeläimen, keihäslinnun, tapaukseen. Toisiinsa
liittyvissä katkelmissa seurataan naisen kasvavaa pakkomiellettä. Hän
haluaa tietää kaiken sukupuuttoon kuolleesta lintulajista ja kiertää
ympäri maailmaa nähdäkseen rippeitä sen jäänteistä. Mutta tekeekö tieto
naisen yhtään onnellisemmaksi?
Kokoelman
rivien välistä voi aistia Verrosen yleisen kyllästymisen ihmisten
ääliömäisyyteen. Tämä ei sinällään ole tuomittavaa, mutta
lukukokemuksena pidemmän päälle aika raskasta. Onneksi teoksen kolmas
osio kiskoo lukijan ylös masennuksen silmästä - harkittu loppukevennys
onkin rakenteellisesti toimiva ratkaisu.