J. S. Meresmaa

Fantasiaa vallasta ja rakkaudesta


Suomalainen fantasia elää juuri nyt voimakasta nousukautta. Yksi ilmiön airueista on vuonna 1983 syntynyt, Tampereella asuva J. S. Meresmaa.

Meresmaan Mifongin perintö -esikoisteos julkaistiin vuonna 2012 Kariston listoilla. Kirja aloitti sarjan, johon saatiin tänä syksynä jo viides osa.

Mifonki-sarja edustaa kuningaskuntien ja merirosvojen maailmaan sijoittuvaa ajatonta fantasiaa. Teosten mytologista puolta henkivät mifongit, voimakkaat olennot, joiden verenperintö on aikoinaan sekoittunut ihmisiin. Romaaneissa eletään hetkiä, jolloin taruolennot muuttuvat tosiksi ja kuningaskuntien hallinnasta käydään taisteluja.

Mifonki-sarjaa voi pitää Meresmaan tähänastisena päätyönä. Sen lisäksi hän on kirjoittanut kolmesta pienoisromaanista koostuvan Keskilinnan ritarit -teoksen (2016) sekä Naakkamestari-romaanin (2016), joka kertoo vaihtoehtohistoriallisesta Tampereesta. Novellejakin syntyy jatkuvasti.

Meresmaa kertoo päätyneensä kirjailijaksi puolivahingossa. Tarinankerronta on silti ollut hänellä aina verissä. Jo ala-asteella hän kertoi kavereilleen juttuja – ajattelematta kuitenkaan, että ne voisi kirjoittaa muistiin. Vaikka Meresmaa luki monipuolisesti, hän ei edes haaveillut kirjailijuudesta.

– Luin lapsena jatkuvasti, mutta mieleen ovat jääneet lähinnä vain Viisikot, Kultainen Salama -sarja, Roald Dahlin tuotanto sekä Nummelan ponitalli -kirjat. J. R. R. Tolkienin Hobitistakin muistan pitäneeni, kun taas Taru sormusten herrasta oli minulle liian hidastempoinen. Fantasiakirjailijaluopiona en ole siis koskaan lukenut Tolkienin eeposta loppuun saakka.

Meresmaa kertoo lukeneensa fantasiaa oikeastaan todella vähän, vaikka onkin aikuisiällä perehtynyt genreen tavoitteellisemmin.

– Olen lukijana varsin hidas ja huonomuistinen. Ehkä muistikapasiteettini on rajallinen ja paikkaan aukkoja mielikuvituksella. Jotkut kirjat unohtuvat saman tien, ja muistan ainoastaan, oliko teos mielestäni hyvä. Tai sitten muistan vain jonkin tietyn kohdan. Toiset tarinat viipyilevät päässäni vähän pidempään.

Käänteentekevää oli havainto, että osa Suomessa julkaistavasta käännösviihteestä oli huonoa tai huolimattomasti suomennettua.

– Miksi en siis kirjoittaisi itselleni parempaa luettavaa? Meresmaa naurahtaa. – Minulla oli jo materiaalia valmiina päässäni, joten siltä pohjalta oli helppo ryhtyä töihin.

Aikaa kirjoittamiselle löytyi, koska Meresmaa oli juuri saanut opintonsa päätökseen ja kesätyön alkuun oli vielä kolme kuukautta. Kovan rutistuksen jälkeen kasassa oli yhtäkkiä satatuhatta sanaa käsikirjoitusta. Palautetta Meresmaa pyysi kirjailija Anneli Kannolta, joka oli hänen perhetuttunsa.

– En ymmärtänyt tuolloin, kuinka isosta pyynnöstä oli kyse. Annelin palautteen ydinviesti oli, että minulla on tarinankertojan lahjoja, mutta tekemistä riittää yhä oman äänen ja kielen kanssa.

Kanto kehotti Meresmaata hakeutumaan kirjoituskoulutukseen, ja Meresmaa pääsikin Oriveden opiston Kohti mestaruutta -kurssille. Siellä hän sai oppia niin rakenteesta kuin tyylistäkin.

– Vielä tuolloinkaan en ajatellut, että aion kirjailijaksi. Kyseessä oli vain projekti tehdä kirja. Haave konkretisoitui vähitellen. Kurssin käytyäni olin kuin riivattu, oli pakko kirjoittaa ja kertoa henkilöiden tarina ulos.

Kun käsikirjoitus lopulta valmistui, Meresmaa lähetti sen kustantamokierrokselle. Puolitoista vuotta myöhemmin se päätyi julkaistavaksi.

ANNE LEINOSEN LAAJA MERESMAA-ARTIKKELI JATKUU PAINETUSSA LEHDESSÄ.

Mukana myös J. S. Meresmaan uunituore novelli!