Nykyistä fantasiabuumia on mahdollista lähestyä monesta eri näkökulmasta. Voidaan jopa kysyä, onko sitä edes olemassa? Menikö se jo ohi vai onko se vasta alkamassa? Ja miksi fantasia ylipäätään on niin suosittua? Ovatko monet fantasiaelokuvat ja -tietokonepelit syitä vai seurauksia? Entä onko uuskummallisilla kirjoilla enää mitään tekemistä fantasian kanssa? Asiaa voi tietysti katsoa myös yleisholistisesta suunnasta ja todeta, että kaikki liittyy elimellisesti kaikkeen.
Otetaanpa esimerkiksi vaikka J. K. Rowlingin uusin Harry Potter -kirja, Puoliverinen prinssi. Potter-ilmiö on hyödyntänyt fantasiabuumia ja ollut omalta osaltaan myös synnyttämässä sitä. Pottereiden vaikutus on luonnollisesti suurin nuoremman lukijapolven keskuudessa, jossa se on entisestään lisännyt kiinnostusta fantasiaan.
Kahden pojan vastuuntuntevana isänä olen seurannut Pottereita alusta alkaen. Ovathan ne helppolukuista viihdettä sijoitettuna hyvin simppeliin maailmaan. Silti sarjan alkupään kirjat onnistuivat yllättämään minut positiivisesti. Erityisesti kertomusten sisälle upotettujen tasojen ansiosta. Juopa velhomaailman ja kuraveristen välillä vaikuttaa yksinkertaistetulta, mutta allegoriana se herättää enemmän ajatuksia kuin mikään nuorille suunnattu suvaitsevaisuuskampanja.
Puoliverinen prinssi on sarjan toiseksi viimeinen osa eikä selvästikään yllä samalle tasolle kuin pari edellistä kirjaa. Asetelma ei tarinan kuluessa kehity juuri lainkaan: inha Voldemort on tullut takaisin ja kokoaa mustanpuhuvia joukkojaan taisteluun velhomaailmaa vastaan. Samalla Harry Potter valmistautuu ties kuinka monenteen yhteenottoon arkkivihollisensa kanssa. Koko kirja on itse asiassa jännityksen virittelyä ja lukijan valmistamista yhtä ainoaa käänteentekevää kohtausta varten. Lopputuloksena on, että tarkka lukija arvaa tapahtumat jo hyvissä ajoin eikä pysty nauttimaan yllätyksestä.
Tämä Potter-sarjan kuudes kirja onkin tarinan ja maailmankuvan kannalta täysin turhanpäiväinen teos. Päällimmäisenä siitä jää mieleen Harryn ja muiden päähenkilöiden henkinen kasvu, jonka kuvaus ei kuitenkaan ole erityisen omaperäistä. Keinotekoisen tuntuisesti sivujuoneksi kudottu puoliverisen prinssin arvoitus ja petturin henkilöllisyyskään eivät jaksa kiinnostaa kovin pitkään.
Sen uhallakin, että M. John Harrison tai joku muu kiihkoilija tulee kuristamaan minut omalla ohutsuolellani, totean, että Harry Potter kirjat ovat omalla tavallaan uuskummaa, termin laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Pottereissakin yhdistellään fantastisia elementtejä meitä ympäröivään tuttuun arkeen, paljolti samaan tapaan kuin tekee esim. China Miéville omissa teoksissaan. Sekä Rowling että Miéville käyttävät samoja fantastisia keinoja oman agendansa - Rowlingin suvaitsevaisuuden, Miéville sosialistinen manifestaation - ajamiseen.
Kysymyksen siitä, onko Potter tai sen suosio synnyttänyt uuskumman, jätän pahaenteisesti leijumaan ilmaan...
KIMMO LEHTOSEN FANTASTINEN KUTZPAH JATKUU TÄHTIVAELTAJA 4/05:ssä. Mukana mm. Susanna Clarke, Neal Stephenson ja Steph Swainston.