Keinomaailman reunalla

Keinomaailman reunalla

Jos olet seurannut aktiivisesti Keinomaailman reunalla -palstaa, olet varmasti huomannut, että tapanani on ottaa skalpellin alle yksi peli tai pelisarja kerrallaan. Nyt olen kuitenkin poiminut esiteltäväksi kaksi näennäisesti täysin itsenäistä peliä, jotka on julkaistukin peräti 15 vuoden välein. Miksi ihmeessä, saatat ihmetellä.

No tietenkin siksi, että Icoa (Sony Computer Entertainment, 2001) ja The Last Guardiania (Sony Interactive Entertainment, 2016) yhdistää moni merkittävä seikka. Niistä tärkein on ohjaaja-suunnittelija Fumito Ueda tiimeineen. Lisäksi molempien pelien tarina, maailma ja ulkoasu ovat niin hätkähdyttävän samankaltaisia, että ilkeimmät ovat äityneet väittämään Uedan tehneen saman pelin kahteen kertaan.

Onneksi tämä ei ole koko totuus. Icon ja The Last Guardianin yhtäläisyydet ovat kuitenkin ilmeiset – käytännössä ne muistuttavat toisiaan jopa enemmän kuin vaikkapa virallista jatkumoa edustavat BioShock 2 ja BioShock 3. Niinpä aion käsitellä pelejä kuin ne olisivat jatkoa toisilleen.

Ensimmäinen linnake

Icon maailmassa eletään tarkemmin määrittelemätöntä myyttistä aikaa. Ihmiset näyttävät japanilaisilta, mutta vaatteissa on ripaus Euroopan keskiaikaa. Lisäksi pelin keskeisenä tapahtumapaikkana toimiva linnake on rapistuvine mekaanisine laitteineen silkkaa steampunkkia. Hahmojen puhuma kielikin on fiktiivinen.

Alussa Ico-niminen pikkupoika viedään synkkään linnaan ja teljetään kiviseen koteloon, koska hän on syntynyt sarvet päässään. Kyläläisten mielestä sarvet tietävät huonoa onnea. Ja koska he ovat nähneet pojan kasvavan ainakin 12-vuotiaaksi asti, niin ehkäpä heillä on kokemusta siitä, että näin tosiaankin on.

Nuorukaista on tosin hankala mieltää sarvipääksi, koska hän kulkee aina kypärään verhoutuneena. Onko pata siis pujotettu pojan päähän, kun tämä oli pieni, vai onko se rakennettu pala palalta sarvien ympärille? Tähän arvoitukseen tuskin saamme koskaan vastausta.

Jonkin ajan päästä maanjäristys tuhoaa kirstun, johon Ico on suljettu. Nyt pojan tulisi keksiä reitti, joka veisi hänet pois valtavien raunioiden keskeltä.

Paikka on selvästi ollut joskus elämää kuhiseva metropoli, mutta nyt kaikkialla on autiota ja hiljaista. Ruoho kasvaa halkeilleiden laattojen lomassa, ja tuuli ulvoo romahtaneiden kaarien ja suunnattomien muurien väleissä. Kaikkialla on myös jälkiä suurista koneistoista. Osa niistä toimii yhä, toisten maatuessa ruosteisina romuina.

Ico löytää katossa riippuvasta häkistä ihmeellisen vitivalkoisen tytön, prinsessa Yordan. Yordasta tulee pojan seuralainen. Outoa kieltä puhuva neito on varsin kiehtova olento, vaikka ansaitseekin kaikkien aikojen passiivisimman naishahmon tittelin. Hän ei kerta kaikkiaan tee mitään eikä liiku minnekään, ellei poika häntä erikseen maanittele. Usein Yorda on saatettava kirjaimellisesti kädestä pitäen kielekkeelle, jonka yli hänen tulisi kiivetä.

Ico joutuu myös paikoin turvautumaan kättä pidempään, sillä oudot varjomaiset olennot tahtovat ryöstää prinsessan. Ne pyrkivät raahaamaan tytön synkkään mustaan portaaliin – ja jos ne tässä onnistuvat, koko maailma muuttuu kiveksi! Varjohahmoja vastaan käytävät kahinat on periaatteessa suhteellisen helppo voittaa, mutta usein olennot iskevät juuri, kun pelaaja on kiivennyt kauas tytöstä. Apuun on riennettävä vauhdilla, sillä neito ei tietenkään osaa taistella tai puolustaa itseään.

PETRI HILTUSEN KEINOMAAILMA-PALSTA JATKUU PAINETUSSA LEHDESSÄ.