Howard Waldrop on niitä kirjailijoita, jotka saavat tarkat lokeroinnit
ja genremäärittelyt tuntumaan tarpeettomilta. Hänen tarinansa ovat
spekulatiivista fiktiota termin parhaassa merkityksessä, vaikka
joidenkin mielestä ne muodostavat aivan oman genrensä. Waldropin
lukijakunta on suppea, mutta uskollinen: amerikkalainen kustantamo voi
olla melko varma, että myy hänen kirjaansa3000 kappaletta, mutta 4000
kappaleen painos on jo liikaa.

Jos Waldropin tuotantoa yrittää luonnehtia muutamalla sanalla, niin
vaihtoehtohistoria, populaarikulttuuri ja hemmetinmoinen taustatyö
varmaan esiintyvät listalla. Myös mieheen itseensä liittyy voimakkaita
mielikuvia: köyhyysrajan alapuolella elävä nälkätaiteilija,
intohimoinen kalastaja jolla on käsittämätön aksentti ja vaatekaappi
kuin b-luokan scifisarjasta, asuu joen rannalla olevassa hökkelissä
ilman puhelinta tai jääkaappia… listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Useimmat näistä mielikuvista perustuvat todellisuuteen, joskin
vaatekaappiosuus voi olla hieman liioiteltu.

Waldropin
tarinat eivät ole kaikkia varten. Ne vaativat yleensä jonkinlaista
panosta myös lukijalta, ja lopputulos on toisinaan palkitseva,
toisinaan turhauttava. Sellaista ihmistä ei olekaan, joka ymmärtäisi
ensi lukemalta kaikki Waldropin tarinat. Jokaisella on varmasti jokin
kertomus, jonka luettuaan jää vain ihmettelemään, mistäköhän tässä
oikein oli kyse; mikä tarinoista kellekin toimii tai ei toimi riippuu
monesta tekijästä, joista pienin ei varmastikaan ole yleissivistyksen
kattavuus.

Waldrop tunnetaan siitä, että
hän voi käyttää yhden novellin taustatyöhön vuosikausia, ja tästä on
helppo löytää yhteys tarinoiden ajoittaiseen vaikealukuisuuteen.
Toisaalta hänen ideansakin liikkuvat välillä sen verran korkeissa
sfääreissä, että perässä pysyminen voi olla työlästä. Ei kuitenkaan
kannata pelästyä, sillä tuotantoon mahtuu myös paljon helposti
lähestyttävää tavaraa.

Esimerkiksi
Man-Mountain Gentian -novelli (1983) kertoo zen-sumopainijoista, jotka
työntävät vastustajan kehästä ajatuksen voimalla - ja tekee sen paljon
kauniimmin ja hienovaraisemmalla huumorilla kuin voisi tällaisesta
aiheesta kuvitellakaan. Horror, We Got (1979) puolestaan käsittelee
sitä, mitä juutalaiset (jotka salaa hallitsevat maailmaa) saavat
aikaiseksi, kun he keksivät aikakoneen. Hitlerin tappaminen kehtoon
olisi ihan liian lempeää. Nämä kaverit tekevät oikeasti kaikki ne pahat
teot, joista juutalaisia on kautta aikojen vääryydellä syytetty.

Hirtehinen
novelli pilailee antisemitististen salaliittoteorioiden kustannuksella,
mutta tekee sen niin poliittisesti epäkorrektilla tavalla, että
julkaisukanavaksi tuli puolipakosta pienlehti Shayol, kuten Waldrop
tuonnempana haastattelussaankin tarkemmin kertoo. Shayol oli muutenkin
se lehti, jossa Waldrop aikanaan julkaisi villeimmät juttunsa - yleensä
edes tarjoamatta niitä hyvin maksaville suurille lehdille kuten
Omnille. Osa näistä Shayolissa ja muissa hämärissä pienkustanteissa
julkaistuista teksteistä kuuluukin eittämättä kirjailijan
parhaimmistoon.

JUKKA HALMEEN JA JAN
HLINOVSKYN KATTAVA WALDROP-ARTIKKELI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 2/05:ssä -
TÄYDENNETTYNÄ WALDROP-HAASTATTELULLA JA NOVELLISUOMENNOKSELLA!